Akillesjänteen kuntoutus etenee - hitaasti mutta varmasti

Viimeisellä virallisilla fysioterapiakäynnillä, joka oli 12 viikkoa akillesjänteen katkeamisen jälkeen, sain siis lopullisen aikataulun jänteen kuntoutukseen. Teoriassa tällä muutamalla paperilappusella pitäisi pärjätä siihen asti, että akillesjänne on lopullisesti terve noin 9-12 kuukauden päästä vammasta. Toki fysioterapeutti totesi, että koko kuntoutuksen ajan on lupa laittaa viestiä tai soittaa, jos neuvoja ja tukea kaipaan, mutta itselleni kynnys tuohon saattaa olla aika korkea, koska "enhän mä nyt tällaisella asialla kehtaa vaivata" ;). 

Koska jonkinasteisena perfektionistina (ja kaikesta stressaajana) en ihan ehkä jaksanut uskoa, että vain tuolla aikataulutuksella siitä, mitä lajeja saa missäkin kohtaa alkaa harrastaa, sekä ohjeilla siitä, että pikkuhiljaa pohjetreenissä siirrän lisää painoa tuntemusten mukaan vammajalalle ja venyttelen parhaani mukaan, akillesjänne ja jalan lihaksen ovat entisellään pikimiten, päätin siis ottaa kuntoutumiseen tueksi yksityisen fysioterapeutin. Kyseinen fysioterpeutti on sama, joka jo tähän asti on suunnitellut minulle saliohjelmat ortoosi- ja kuntoutusajaksi, joten hänellä on hyvä näppituntuma siihen, missä mennään. Sovimme, että tapaamme näin alkuun kerran kahdessa viikkossa ja katsomme yhdessä askel kerrallaan, miten jalka saadaan parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Viralliseksi aloituspäiväksi kuntoutukselle sovimme 20.1. eli viikkoa vaille 4 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta. Siinä vaiheessa olen saanut pari viikkoa venytella jännettä, joten treeniliikkeitä voi ottaa jo monipuolisemmin ohjelmaan kuin tässä vaiheessa, kun jänne on vielä lyhyt ja kireä.

Tällä hetkellä olen siis mennyt omillani. Varpaillenousuja seisten teen aina muistaessani, monta kertaa päivässä, lyhyitä settejä, kuten HUSin fysioterapeutti tähän alkuun neuvoi. Vammajalka toimii jo selvästi paremmin kuin ensimmäisinä päivinä treeniä aloitellessani. Silloin ongelmana oli se, ettei jalka parka oikein tuntunut edes muistavan, miten varpaille kuuluisi nousta, saati että sillä olisi ollut voimaa nostaa lähellekään puolia kehonpainostani. Nyt noin viikon harjoittelun jälkeen varpaillenousu teknisesti sujuu jo hienosti, mutta edelleenkin nostan kuitenkin vasemmalla jalalla enemmän painoa kuin oikealla (mikä ei nyt ehkä ole mikään ihme tässä vaiheessa). Yritän sitten aina toisinaan kuitenkin seisoskella varpailla hetken aikaa ja siinä samalla siirtää enemmän painoa myös oikean jalan puolelle. Itsestäni jotenkin tuntuu, että pohkeen alaosa menee tällä hetkellä todella herkästi jumiin, eikä treeni oikein välity tuonne ylemmäs pohkeeseen sen takia, mutta toivon, että tuo helpottaa, kun jalkaa saa alkaa venytellä viikon päästä. Varpaillenousujen lisäksi olen tehnyt kerran-pari päivässä kumpparijumppaa ja kerran-pari päivässä istuen pohjetreeniä 10-12 kg kahvakuulalla. Tasapainoa treenaan seisoskelemalla paljaalla jalalla lampaan taljan päällä, mikä alkaa sekin jo pikkuhiljaa sujua paremmin ja paremmin.

Nyt en siis vielä saa varsinaisia venytyksiä akillesjänteelle/pohkeelle tehdä, mutta olen kuitenkin saanut vähän treenata nilkan liikkuvuutta liuttamalla jalkaa lattiaa pitkin edes-takaisin jalkapohja lattiassa koko ajan. Vaikka suurta eroa tuolla ei ole saanut aikaan, väittäisin sen osaltaan parantaneen jalan liikkuvuutta niin, että kävelykin on helpottunut. Kävely on nyt jälleen selvästi jo sujuvampaa ja reippaampaa kuin esim. viikko sitten. Onnun selvästi vähemmän ja nyt jalan tasapaino on jo niin hyvä, että huojahdus sivulle askeleen aikana on jo kokonaan kadonnut. Ainoa ontumista aiheuttava seikka on siis enää akillesjänteen jäykkyys. Jouluaattona intouduin kävelemään jo niin reippaasti, että seuranani ollut äitini jo totesi, että kauhea, miten kovaa sä menet. No, ylpeys kävi lankeemuksen edeltä siinä mielessä, että vähän vaille 2 km reippailun jälkeen nilkka kipeytyi tuossa vauhdissa sen verran, että oli pakko tulla viimeinen kilometri huomattavasti rauhallisemmin. Mutta eilisellä kolmen kilometrin lenkkillä jopa omaan, kriittiseen silmääni (joka on tottunut noin 6,5-7 km/h vauhtiin kävelylenkeillä) eteneminen alkoi olla jo ihan kävelyn kaltaista. Kotioloissa iltaisin olen jättänyt usein kengät pois (ja samalla siis ne 1,2 cm kantakorokkeet, joita pitäisi vielä käytää kolmen viikon ajan ja joita aina kodin ulkopuolella siis todellakin kengissä pidän), ja tassutellut ne pienet matkat huoneiden välillä sekä myös portaissa ihan paljain jaloin. Ajatuksena on ollut sekä parantaa vähän nilkan liikkuvuutta tälläkin tavoin että etenkin herätellä jalkaterän pieniä lihaksia, jotka kipsi- ja ortoosiaikana nukahtivat niin syvään uneen, että oikea jalkani on nyt vähintään puoli numeroa isompi kuin vasen jalkani. Saas nähdä, kuinka totaalisesti uuteen uskoon kenkävalikoima tämän jälkeen menee. Muutenkin jalat tuntuvat nauttivan siitä, että saavat hengittää raikasta ilmaa ja koskettaa erilaisia tekstuureita välillä.

Tällä hetkellä tuskailen täällä sen kanssa, mikä on sopiva määrä treeniä jalalle. Välillä tuntuu siltä, etten tee muka tarpeeksi, välillä olen huolissani, että teen liikaa ja jalka sen takia ei parane. Stressaajaluonteelle ei tämä kuntoutusvaihe(kaan) oikein sovi. Tästäkin syystä olen todella onnellinen, että jatkossa on tukena ammattilainen, joka osaa suunnitella kuntoutuksen kulun ja sen, paljonko jalkaa on hyvä treenata ja miten. Nyt vielä lisäharmituksen tietysti tuo tämä koronatilanne, jonka seurauksena salit (ja uimahallit) ovat kiinni. Juuri, kun olin päässyt kuntopyöräilyn vauhtiin salilla ja homma alkoi kevyellä vastuksella tuntua oikein hyvältä. No, onneksi meidän pikkusalimme tarjoaa mahdollisuuden varata ainakin yksi yksityistunti salille tämä sulun ajalle, niin ei tule niin pitkää treenitaukoa. Ja jos aikoja jää ensimmäiseltä varauskierrokselta yli, pystyn ehkä saamaan vielä toisenkin treeniajan itselleni. Pelkkä kävely ja ne muutamat jalkaliikkeet, joita voin kotona tehdä, saavat sitten riittää muuten tälle ajalle. Onneksi tosiaan kävely alkaa olla edes sen verran ripeää, että sitä voi hyvällä tahdolla ainakin yrittää pitää jonkinasteisena liikuntana. Niin ja toki käsipainoilla, kahvakuulilla ja levytangolla saan aika hyvin yläkroppaa treenattua, eli ihan makoiluksi touhun ei tarvitse mennä, vaikka treenipaikat ymmärrettävistä syistä nyt hetken kiinni ovatkin.

Viimeinen virallinen fysioterapiakäynti akillesjännesaagassa

12 viikkoa akillesjänteen katkeamisesta - missä mennään ja mihin jatketaan?

Tänään siis oltiin siinä tilanteessa, että 12 days of Christmasin sijaan (joka toki olisikin jo myöhässä, koska jouluun on enää neljä yötä tai siis viisi kai virallisesti), saattoi aamulla hyräillä 12 weeks of Achillesia. Ja sen kunniaksi siis oli ohjelmassa viimeinen virallinen fysioterapiakäynti HUSin piikkiin. Siispä jälleen kerran aamukahvin jälkeen taksiin ja tällä kertaa kohti Laakson kuntoutusyksikköä.

Imoittautumisen jälkeen minut ohjeistettiin odottamaan vuoroani selkäydinvammapoliklinikalle. Jännitystä lieventääkseni ehdin jo kaverille viestitellä, etten ollut tähän asti tiennytkään, että akillesjänne on osa selkäydintä. Mutta fysioterapeutti oli oikein mukava ja osaava - kuten ihan kaikki tähän asti kohtaamani hoitoalan ammattilaiset. Tiedän hokevani tätä, mutta vaikka julkisesta terveydenhuollosta saa yleensä kuulla aina vain sitä negatiivista palautetta, omat kokemukseni ovat aivan sieltä toisesta ääripäästä. Koko tämä pahuksen lysti tulee kustantamaan minulle noin 100 € ja sillä summalla olen saanut aivan käsittämättömän hyvää ja ystävällistä hoitoa. Nytkin, vaikka virallisesti uusia käyntejä kunnalliselle ei ole enää tulossa, sain fysioterapeutilta ohjeen, että hoitosuhde ei katkea tähän, vaan mitä tahansa kysyttävää mieleeni tuleekaan, voin aina soittaa tai laittaa viestiä, ja he kyllä neuvovat.

Etukäteisjoululahjoja

Mutta itse käynnin sisältöön. Fysioterapeutin tuomion mukaan kävelyni näyttää kuntoutumisen ajankohta huomioiden jo erittäin hyvältä, vaikka itse tunnenkin itseni Ontuvaksi Erikssoniksi. Mutta, kuten itsekin olen järkeillyt, yhdistelmä jäykkää akillesjännettä, heikompaa lihasvoimaa ja vajavaista tasapainoaistia nyt ei vain mahdollista valentinkonosmaista etenemistä ihan vielä. Pääsin kokeilemaan kahdella jalalla seisten varpaillenousua ja onnistuihan se, vaikka toki todella paljon enemmän vielä tein töitä vasemmalla jalalla kuin oikealla. Mutta saan nyt siis alkaa treenata noita pohkeita seisten ja pikku hiljaa sitten enemmän ja enemmän alkaa viedä painoa vammajalalle, kunnes lopulta voin tehdä sillä yhden jalan varpaillenousuja. Lisäksi sain nyt ihan virallisen luvan treenata pohjetta istuen kahvakuulan kanssa. Fysioterapeutti kyllä totetsi, että aloita jollain kevyellä kuulalla - että älä nyt ihan kymppiä heti painoksi ota. En sitten kehdannut sanoa, että itse asiassa juuri eilen tein kympin kahvakuulalla kyseistä liikettä. Kumpparijumppaan sain vielä vihreän kuminauhan, että tulee siihenkin kunnollisemmin vastusta.

Tasapainoaistia aletaan nyt haastaa seisomalla pehmeällä alustalla ja siirtämällä katsetta puolelta toiselle seistessä. Ja parin viikon kuluttua saan alkaa venytellä akillesta, jolloin kävelykin alkaa pikku hiljaa helpottaa ja vähitellen saan siirtyä kulkemaan myös portaat alaspäin normaalilla tyylillä. Lisäksi fysioterapeutti testasi vielä akilleksen ehjyyden/toimivuuden ja kertoi, että Thompsonin testissä (siis siinä pohkeen puristelussa) sekä terve että vammajalka liikkuivat yhtä paljon, mikä oli todella hyvä ja kertoi paitsi jänteen yhtenäisyydestä, myös siitä, että se ei ollut liian löysä.

Niin, ne joululahjat: 1) saan alkaa polkea kuntopyörää kevyellä vastuksella, 2) saan alkaa ajaa autoa lyhyitä matkoja ja 3) saan alkaa hiihtää helmikuussa - perinteisellä, tasaisella, rauhallisesti. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Autolla-ajolupa helpottaa elämää ihan todella paljon, kun pääsen salille ja ehkä jopa sinne uimahalliin asti nyt ihan omin avuin nopeasti. Ja jouluna pääsen käymään vanhempien ja veljen perheen luona ja roudaamaan lahjat ja ruoat itse. Ja vaikka yleensä olen ollut sitä mieltä, että kuntopyörällä ajaminen on tappavan tylsää, nyt odotan ihan todella innolla sitä, että pääsen polkemaan. Ja kaikkein tärkein uutinen on se, että jos vain Etelä-Suomen kelit ovat yhteistyökykyiset, pääsen tälläkin hiihtokaudella vielä ladulle, vaikka tosissaan hiihtämään en pääsekään.

Aikataulua jatkoon

Jatkon osalta sain kehut suunnitelmastani hoitaa kuntoutus tämänhetkisen salin Fysioterapeutti/PT:n tuella, joten huomenna pitää sopia Nooran kanssa sitten millä aikataululla tapaamme kevään aikana ja kuinka monta kertaa. Kehonpainolla tehtäviä kyykkyjä ja askelkyykkyjä saan alkaa tehdä noin 3-4 viikon kuluttua, mutta painoa kyykkyihin saan alkaa ottaa vasta noin 6 kk kuluttua vammasta. Suorin jaloin maastavetoja ja lantion nostoja saan jatkaa kevyillä painoilla pikku hiljaa vastusta kasvattaen, samoin noita muita jalkaliikkeitä. Hölkkää saan aloitella samoihin aikoihin kuin hiihtoa - juoksumatto kuulemma olisi hyvä vaihtoehto alkuun ja aloittaa saan heti, kun pystyn nousemaan varpaille yhdellä jalalla kymmenisen kertaa. Ja kevyitä kahden jalan hyppyjä voin alkaa ottaa ohjelmaan noin 5 kk vammasta ja siitä sitten progresiivisesti lisätä intensiteettiä. Koripallon pariin kevyen harjoittelun muodossa saan palata noin 7 kk vammasta, jos kaikki on mennyt hyvin. Ja ihan oikeasti sitten pelaamaankin, sekä crossfitin ja polkujuoksun pariin 9-12 kk päästä vammasta - riippuen siitä, miten hyvin voimat ovat palanneet.

Tsemppiä kaikille kohtalontovereille kuntoutukseen - kyllä se valo sieltä tunnelin päästä alkaa jossain vaiheessa häämöttää, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisi. Ja hyvää joulua, vaikka vähän jalkapuolenakin. Ensi vuodesta ei voi tulla kuin parempi.

P.s. Tein ensimmäisen, hyvin varovaisen ja hyvin vasenjalkapainotteisen 12 toiston setin varpaillenousuja seisten. Hetki sen jälkeen lähdin kävelylle. Voi olla mielikuvitusta, voi olla plaseboa, voi olla sattumaa, mutta ihan kuin jalka olisi noiden varpaillenousujen jälkeen jotenkin paremmin tajunnut, mitä sen kuuluu tehdä. Kävely tuntui selvästi helpommalta ja sujuvammalta kuin aamulla fysioterapiaan mennessä/tullessa.

Turnausväsymystä ilmassa

Ja jäätä maassa

Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko vamma-aikana, nyt väsyttää. Eikä huvittaisi mikään. Eikä yhtään enää jaksaisi. Ainakaan varoa ja kuntouttaa ja keskittyä ja tsempata. Että voisiko tää jalka nyt vain olla terve ja elämä palata normaaliksi. Vaikka huomisaamuun mennessä, jos ei kukaan tänään ehdi hoitaa asiaa. Kiitos.

Väsytykseen ja ketutukseen ei auta sekään, että kelit täällä Pohjois-Helsingissä ovat nyt lauantaista lähtien olleet kaikkea muuta kuin akilleskuntoutujalle sopivia. Epämääräisiä jääkenttiä ylt'ympäriinsä. Ja epätasaista loskan, jään ja sulan sekamelskaa. Jossain on hiekoitettu, jossain ei. Jossain hiekat ovat jo painuneet jääkentän alle. Jossain on lumenkaltaista, jossa kenkä pitää. Mutta seuraavassa hetkessä onkin sitten pitkä pätkä pelkkää jäätä. Ei uskalla kävellä kunnolla, vaikka on nastat alla, kun koko ajan pelkää, että liukastuu. Hyvä jos kotoa ulos uskaltaa. Lauantaina en uskaltanut. Paitsi varovasti hiipiä postilaatikolle hakemaan Hesarin aamulla. 

Sunnuntaina oli sen verran parempi keli, että sentään uskalsin todella varovasti ja keskittyen kävellä pari lenkkiä - yhteensä matkaa kertyi varmaan vähän alle 5 km. Ja vauhti oli todella hidas. Luulisin palanneeni siihen 2-3 km/h etenemiseen. Torstaina, kun huvikseni laitoin Polarin päälle kävelemään lähtiessäni, sain dataa siitä, että keskellä viikkoa etenin jo keskimäärin 4 km/h vauhdilla. Melkein siis kävelyä jo. 

Salille sain itseni tänä aamuna raahattua (tai siis taksilla kuljetettua, koska vielä vähemmän uskallan edes ajatella muuta kulkutapaa). Treeni meni tulosten valossa hyvin, mutta tekemisen ilo ja nautinto oli siitäkin poissa. Luulen, että tämä on nyt yhdistelmä turnausväsymystä, kun on 11 viikkoa ollut kaikki vähän haastavaa, mutta silti on vain yrittänyt tsempata ja jaksaa, ja sitten tätä pahuksen alkutalven pimeyttä, johon ei tunnu nyt kirkasvalolamppukaan auttavan. Ja lisäksi, ja ehkä suurelta osin sitä, ettei pääse liikkumaan niin, että tulisi hiki, hengästyisi kunnolla ja endorfiinejä alkaisi erittyä. 

Viime aikoina minulla on alkanut jopa tulla lähes päivittäin rytmihäiriöitä, joita aikaisemmin on tullut todella harvoin, todella väsyneenä. Tänä aamunakin heräsin siihen, että sydän muljahteli. Luulisin tuon johtuvan valtaosin siitä, että aerobinen kunto on ihan nollissa. Ja osin sitten henkisen puolen stressistä. Polarkin kertoo, ettei uni ole ollut enää viikkoihin kunnolla palauttavaa, vaikka menen nukkumaan ja herään normaaliaikoihin ja mielestäni nukun ilman kohtuuttomia heräilyitä koko yön. Sykkeet pysyvät korkeina ja sykevälivaihtelu matalana, hengitystiheydenkin väittää olevan selvästi normaalia suurempi. 

No, ehkä tämä tästä taas helpottaa, jos nuo kelit vähän paranisivat. Maa vaikka sulaisi. Ja aurinko taas alkaisi paistaa. Ja jos ensi maanantain fysioterapiakäynnillä saisi positiivisia uutisia. Vaikka luvan ajaa autoa. Ja polkea kuntopyörää. Ja alkaa venytellä tuota akillesta. Jos se kävelykin siitä sitten helpottaisi. Ja kohta on joulu. Ja päivätkin alkaa pidetä. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, vaikka juuri nyt ei todellakaan siltä tunnu. 

Pienin askelin

Mutta oikeaan suuntaan

Siinäpä se oikeastaan tiivistyy. Tämänhetkinen tilanne. Mitään isoa ja mullistavaa muutosta ei ole jalan tilanteessa tapahtunut, mutta jokainen kävelylenkki tuntuu vievän kävelytaitoa hieman eteenpäin. 

Vauhti paranee vähitellen. Nyt se on jo niin "ripeä", että kädet ihan melkein luonnostaan alkavat heilahdella rytmissä. 75-vuotias äitinikään ei enää joudu yhteislenkillä ihan hirveästi hidastelemaan, ettei karkaisi jo alkumetreillä korttelin päähän. Ontuminenkin tuntuu vähentyneen ainakin jonkin verran. Toisinaan, loivaa alamäkeä kävellessä onnistun etenemään jo lähestulkoon ontumatta, mutta loivatkin ylämäet, vähän haastavampi kohta tai jalan väsyminen palauttavat ontumisen sitten taas äkkiä. Uskoisin ontumisen johtuvan edelleen kaikkien seikkojen yhdistelmästä: jäykkä akillesjänne, heikompi tasapainoaisti vammajalalla ja vammajalan lihasvoiman puute sekä oma uskallus astua rennommin ja pitemmälle. Koska lihasvoima ja etenkin tasapaino ovat kuitenkin parantuneet selvästi, uskoisin suurimpien tekijöiden olevan tuo akilleksen jäykkyys ja korvien väli.

Lenkkien pituus on viime päivinä ollut noin 2-3 km ja niitä olen tehnyt arkisin kerran päivässä ja vapaapäivinä sitten kahdesti. Säät eivät suoranaisesti ole suosineet, jos eivät estäneetkään kävelyn opettelua. Pakkaskeli ja minimaalinen lumen määrä on taannut sen, ettei tarvitse pelätä liukastumisia ja yllättäviä epätasaisuuksia. Mutta toisaalta hidas liikkuminen ja kova pakkanen sekä viimeviikkoiset tuuliolosuhteet tarkoittivat sitä, että toppautumisella ja reittivalinoilla oli todella suuri merkitys hengissä ja paleltumatta selviytymiselle. Mieluummin tätä harjoittelua tekisi kesäkelillä, mutta ei pidä valittaa nytkään. Kauniita ja aurinkoisia pakkaspäiviäkään ei vuoteen liikaa mahdu, joten ihan kiva näilläkin keleillä on ulkoilla.

Tasapainoaistini on todellakin parantunut huomattavasti. Nyt pystyn hampaita pestessäni seisomaan jo koko kaksiminuuttisen yhdellä jalalla - sähköhammasharja on tässä tapauksessa myös erinomainen timeri puolen minuutin väliaikoineen. Edelleen vähän huojututtaa, mutta ei enää niin pahasti. Kumpparijumpassa mennään keltaisen ja punaisen kuminauhan yhdistelmällä ja 30 toistolla 4-5 kertaa päivässä. Istuen varpaille nousuissa käytän nyt 6 tai 7,5 kg painoa ja yritän yläasennossa vielä aina painaa käsillä jalkaa alas ja samalla keskittyneesti vastustaa pohkeella. Lisäksi annoin periksi ja luovuin alkuperäisestä ajatuksestani odotella terveen jalan pohkeen treeniä siihen asti, että saan alkaa tuota vammajalkaakin kunnollisemmin treenata. Sitä tahtia kun tuo vasemman jalan pohjekin kutistui, että kävi selväksi, ettei se nyt ainakaan kuntoutustreenejä edistä, jos ei silläkään jaksa kunnolla ponnistaa. Eli nyt teen samalla kuin treenaan vammajalkaa, myös yhden jalan pohkeillenousuja suoralla jalalla ja polvi koukussa seisten eri rytmeillä 40 toiston setin terveelle jalalle.

Akillesjännettä ja pohjetta hieron myös aina treenin yhteydessä ja tukisukkien nimeen vannon edelleen. Lisäksi nyt pakkasten kunniaksi minulla on jatkuvasti käytössä villasäärystimet, sillä jo ensimmäisillä kävelyillä ortoosin poiston jälkeen huomasin, että katkennut akilles ei todellakaan tykkää yhtään kylmästä. Villasäärystimien löytämisessä olikin sitten omat haasteensa. Parit löysin lopulta Partioaitan valikoimista. Ja täysin säärystinhaasteista tietämättä paras kaverini ihan oma-aloitteisesti oli hankkinut minulle synttärilahjaksi käsin tehdyt, täysvillaiset säärystimet. Voi olla, että tästä eteenpäin olen syksystä kevääseen aina säärystimet jalassa ulkona. Tällä hetkellä myös sisällä. Yöt nukun villasukat jalassa, sillä edelleenkin, etenkin iltaisin tuo vammajalka tahtoo olla kylmempi kuin terve jalka. Tosin tuokin oire on aivan viimepäivinä alkanut helpottaa ja etenkin aktiivisempien päivien jälkeen illallakaan jaloissa ei ole välttämättä ollut havaittavaa lämpötilaeroa. Eli selvästi jalan verenkierto ja hermotuskin alkavat normalisoitua, kun sitä rasittaa enemmän.

Uimaan en ole vieläkään saanut itseäni innostettua. Taitaapa käydä niin, että se saa nyt odotella sitä aikaa, että pääsen itse autolla hallille ajamaan. Salilla käynnit sen sijaan jatkuvat ja nyt teen ohjelmaa, joka on jaettu ala- ja yläkropalle. Jalkaliikkeisiin sain laitteilla vähän jo lisää painoa ja toistomäärät pudotettua viiteentoista. Lisäksi olen nauttinut siitä, että saan tehdä minipainoilla suorin jaloin maastavetoa ja lantion nostoja vapailla painoilla. Samoin yläkroppatreenistä nautin, kun voin nyt tehdä useampia liikkeitä ja sarjoja ja käyttää jo vähän normaalimpia painoja, vaikka edelleenkin painot on pakko ottaa sen verran kevyiksi, etten vahingossakaan viimeisilläkään toistoilla ala ajattelemattani ponnistaa lisäapuja jaloilta. Keskivartaloliikkeet teen sitten molempien treenien perään. Näillä mennään nyt ainakin 20.12. asti, ja sitten katsotaan, mihin kaikkeen uuteen ehkä saan luvan tuon fysioterapiakäynnin jälkeen.

Kaksijalkaisuuden pieniä iloja

Eli mistä olen nauttinut eniten viimeisen vähän vajaa kahden viikon aikana

Järjestys ei mitenkään ole suhteessa asian aiheuttamaan ilon ja onnen määrään, vaan on täysin satunnainen ja perustuu vain ja ainoastaan siihen, missä järjestyksessä asiat hieman hataraan mieleeni kirjoittaessa putkahtivat:

1. Voin käydä suihkussa kahdella jalalla seisten. Ah, seistä sadesuihkun alla ja pestä itseään kaikessa rauhassa molemmin käsin. Ei tarvitse enää miettiä, miten ja missä kohtaa riisuuntuu miltäkin osin, että saa ainakin ortoosin poistettua vasta suihkujakkaralla istuen ja sitten asetettua sellaisen etäisyyden päähän, että sen saa taas heti puettua jalkaan. Suihkun jälkeen voi vain poistua suihkusta (keskittyen) ja kävellä hakemaan pyyhkeen (varovasti hiipien).
2. Mikään ei paina ja purista nukkuessa mitään kohtaa kehosta. Ei vammajalkaa, eikä sen syytöntä vierustoveria.
3. En tarvitse enää spice girls -kenkää tai kiilakorkoa, vaan voin valita haluamani jalkineet (teoriassa ainakin, sillä säät huomioiden ulos en uskalla nyt muilla kuin nastakengillä ja kantakorokkeet tarkoittavat myös sitä, että ihan kaiken kokoiset ja malliset kengät valtavasta kenkävarastostani eivät jalassa toimi tällä hetkellä).
4. Pääsen kävellen jo kauemmas kotoa. Ihan hirveitä vaellusretkiä en vieläkään kykene tekemään, mutta se, että uskaltaudun jo yli kilometrin etäisyydelle kotoa lenkkiä tehdessäni, tarkoittaa sitä, että näen taas maisemia, joita en ole kahteen kuukauteen nähnyt.
5. Voin valita vaatteeni vapaasti. Ei tarvitse miettiä, saako lahkeen mukavasti ortoosin yläpuolelle tai istuvatko trikoot niin hyvin, että ne voi jättää ortoosin alle tai tarttuuko hameen helma jostain kohtaa jossain asennossa johonkin ortoosin kulmaan, rakoon tai tarranauhaan. 
6. Voin nukkua pyjamassa yöpaituleiden sijaan (ks. kohta yllä)
7. Saan kulkea portaat ylöspäin jo vuorotahtia, mikä on niin paljon vähemmän turhauttavaa kuin porras kerrallaan taivaltaminen, vaikka hitaasti keskittyen vielä kiipeänkin. Ja vaikka oikea polveni edelleen vähän rutisee tuota uutta työtehtäväänsä suorittaessaan.
8. Kävelynopeuteni on jo vähän lähempänä oikeaa kävelyä hitaasti hiipimisen sijaan.
9. Voin nukkua ihan missä asennossa haluan, myös vatsallani maaten.
10. Ylempään liittyen voin myös lukea ongelmitta vatsallani sängyllä maaten.
11. Salilla treenatessa voin tehdä monipuolisemmin vatsa- ja selkälihastreeniä, kun ei enää ole tilannetta, jossa toinen jalka painaa monta kiloa enemmän kuin toinen.
12. Pystyn salilla myös tekemään nyt jo muutamia alakropan liikkeitä muutenkin kuin laitteissa (eli suorin jaloin maastavetoja ja lantion nostoja minimaalisilla painoilla).
13. Jalkaa jumpatessa ei tarvitse aina poistaa ortoosia ja sitten asentaa sitä takaisin paikoilleen (vain huomatakseen, että on unohtanut pumpun toiseen huoneeseen).
14. Molemmat jalat ovat myös arjessa saman painoiset ja pituiset. Istuessa ei tarvitse miettiä, kumman jalan nostaa päälle, jos haluaa olla jalat ristissä. Seistä voi ihan normaalisti miettimättä, kuinka vinossa selkä ja lantio ovat.
15. Kissat voivat taas nukkua jalkojen päällä ihan miten päin sattuu.

P.s. Vacoped käytiin tänään jättämässä Töölöön. Siellä se nyt sitten odottaa seuraavaa palveltavaansa. Hyvin se hommansa hoiti, ei voi moittia. Joku saa siitä itselleen vielä hyvän kumppanin.

Akillessaaga, osa XII - Ortoosin paluu

Tosin onneksi vain noin 16 tunnin ajaksi.

Eli eilen tosiaan tein akillesjännevamma-ajan toisen työmatkan ulkomaille. Tällä kertaa kyseessä oli yhden päivän kongressivisiitti Tukholmaan, mikä tarkoitti huomattavasti lyhyempää lentomatkaa ja huomattavasti enemmän aktiviteettimahdollisuuksia päivän aikana kuin edellisellä Englannin keikalla. Lentokentillä kaikki toimi rullatuoliavustusten osalta taas mallikkaasti, mitä nyt Ruotsin päässä palatessa harrastettiin kenttähenkilökunnan osalta Ruotsalaista tasa-arvoa, mikä tarkoitti sitä, että toisin kuin kaikilla muilla kentillä, Arlandalla minua ei päästetty koneeseen ennen muita, vaan kenttähenkilöstö oli sitä mieltä, että jos pystyn kulkemaan koneeseen omin jaloin, voin kulkea muiden joukossa. No, kyllähän he siinä mielessä oikeassa olivat, että tuollakin tavalla ihan hengissä ja kunnialla hommasta selvisin. Eipä ne sylilapsia kannelleet äidit ja vähän huonompijalkaiset mummot kovin paljon ripeämmin liikkuneet siellä kiireisten tervejalkaisten joukossa.

Jalka ei ottanut pahemmin nokkiinsa tästä reissusta. Osin varmasti siksi, että reissu ja etenkin lento oli lyhyempi, mutta valtaosin uskoisin tuon johtuneen siitä, että nyt pystyin kävelemään päivän aikana ortoosijalalla huomattavasti enemmän ja tekemään pariin kertaan tauoilla myös kumpparijumppaa, eikä ihan samanlaisia tuntikausien istumamaratoneja tullut. 

Jonkin verran nilkka oli illalla turvoksissa (ks. kuva alla), mutta todella vähän verrattuna Englannin reissuun. Lisäksi jostain syystä akillesjänne myös kipeytyi reissun aikana. En tiedä, olisiko johtunut siitä, että tuossa ortoosissa nilkka olisi liikkunut kävellessä kuitenkin sitten isommalla liikeradalla kuin mitä tällä hetkellä kantakorokkeiden kanssa varovasti kävellessäni. Aamuksi akilleskin oli kuitenkin jo lähes rahoittunut.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten Hemingwayläisessä hengessä jäähyväiset ortoosille. Eli tänään tai huomenna pitää jossain välissä keritä takseilemaan Töölöön ja jättämään tuo uskollinen muovimono odottamaan seuraavaa palveltavaa. En usko, että suoranaisesti ikävä tulee, vaikka aika tiivistä yhteiseloa tässä tulikin vietettyä iloineen ja suruineen. En todellakaan toivo uudelleenkohtaamista kovin pian, jos missään vaiheessa.

Asiasta toiseen

Jotta tästä ei tulisi pelkkää matkakertomusta, sellainen asia vielä tältä aamulta, että onnistuin seisomaan yhdellä jalalla vähän yli minuutin yhtäjaksoisesti. Tuo suoritus tuli tehtyä hampaita pestessä. Eli ilmeisesti minulle yhdellä jalalla seisominen onnistuu helpommin, jos keskityn johonkin muuhunkin kuin siihen, pysynkö pystyssä vai en. Horjuminenkin oli selvästi vähäisempää nyt, kun samalla mietin sitä, mitä hampaita seuraavaksi pesen, enkä vain sitä, horjututtaako vai ei.

Kumpparijumpassa olen nyt lisännyt punaisen kumpparin kaveriksi keltaisen, maailman löysimmän kuminauhan, ja tuolla yhdistelmällä treeni tuntuu sujuvan hyvin. Istuen varpaillenousussa mennään vielä 5,5 kg lisäpainolla. Portaita noustessani olen nyt yrittänyt mennä kaiteesta kiinni pitämättä, jotta siinäkin tulisi treenattua tuota vammajalan tasapainoa. Lisäksi olen tehnyt toisesta akillesjänneblogista varastamiani kävelyharjoituksia eli "viivaa pitkin kävelyä" ja kävelyä niin, että aina askeleen ottaessani pysähdyn hetkesi tukijalalle tasapainottelemaan. Josko se normaalimpi kävelyrytmi ilman Ahtisaarimaista huojuntaa pikku hiljaa sieltä löytyisi.

Elämää kahdella jalalla

Ensimmäinen viikko kahdella kengällä kävellen

Viikko siis on vierähtänyt siitä, että sain ortopedilta luvan jättää ortoosin nurkkaan ja alkaa opetella kävelyä jälleen kengät molemmissa jaloissa. Tämä viikko on sujunut, onneksi, ilman sen kummempia sattumuksia. Mitä nyt salilla yksi penkki romahti sille istuessani (ei, vika ei ollut inaktiivisuuden kerryttämässä painossa, jota onneksi ei ole pahemmin tullut, vaan siinä, etten ollut huolellinen penkkiä säätäessäni). Hetkeksi sekin ehti säikäyttää, että sattuiko jotain, mutta onneksi istuin sen verran jalat eteen ojennettuna, ettei nilkka missään vaiheessa romahdusta edes meinannut päätyä 90 asteenkaan kulmaan. 

Mutta jälleen kerran tuli muistutus siitä, että koko ajan pitäisi jaksaa olla oikein ekstrahuolellinen, mikä ei valitettavasti ole omalle luonteelleni niitä luonnollisimmin tulevia asioita. Ja tuon jatkuvan keskittymistarpeen ja ekstrahuolellisuuden olen muuten huomannut siinä, että olen oikeasti monesti henkisesti ihan todella väsynyt päivän jälkeen, vaikka olisin tehnyt vain ihan normiasioita. Mutta kun koko ajan pitää pitää mielessä, että jalka on vielä tosi herkkä hajoamaan uudestaan - katso mihin astut, keskity portaissa, tule porras kerrallaan alas, varo kuoppaa, varo jäätä, varo kissaa, varo toista kissaa, varo maton reunaa, älä kurota molempien jalkojen varpaille nousten, älä itse asiassa varmuudeksi kurota mitäänkoskaanmistään, muista vaihtaa kantakorokkeet ulkokenkiin, muista vaihtaa kantakorokkeet sisäkenkiin, muista astua varovaisesti suihkusta... Jossain vaiheessa kapasiteetti vain loppuu.

Viikon aikana olen käynyt kuitenkin kahdesti salilla ja treeni on sujunut myös ilman ortoosia, kunhan on keskittynyt siihen tekemiseen ja esim. jalkojen koukistuslaitteessa jättänyt liikkeen sen verran vajaaksi, ettei pehmusteen paino tule akillesjänteen kohdalle. Kuntopyörän polkeminen minulta nyt on kielletty viikolle 12 asti, joten lämmittelyt olen tehnyt lähinnä kepin kanssa heiluen ja raajoja lämpimäksi pyöritellen. Salimatkat olen taittanut taksilla, vaikka itseni hieman hölmöksi olenkin tuntenut matkatessani neljän kilometrin verran taksin kyydillä treenaamaan. Mutta liukkaat kelit yhdistettynä siihen, että bussimatkat ja kuskien kiihdytykset ja jarrutukset pysäkeille eivät juuri nyt houkuttele kokeilemaan onneaan, ovat aiheuttaneet sen, etten oikein uskalla muutakaan matkustustapaa kokeilla ihan vielä. Edelleen toivon, että saan autolla-ajoluvan joulukuun fysioterapiakäynnillä, niin elämä helpottaa kummasti. Samalla pääsisi sitten helpommin uimaankin, kun ei tarvitsisi matkata useamman julkisen yhdistelmällä päästäkseen uimahalliin. Nyt tuo fysioterapeutin suosittelema uinti/vesijuoksu on vasta suunnitelmissa, jos saisin jonkun autollisen ystäväni houkuteltua seuraksi.

Miten kävely ja jumpat ovat lähteneet sujumaan

Kävelyllä olen käynyt liukkaudesta huolimatta päivittäin nastakengät jalassa, ja olen yrittänyt aina vähän edes pidentää matkaa. Nyt sunnuntaina kävelin jo vähän yli pari kilometriä yhtäjaksoisesti. Hidastahan se on. Ja edelleen onnun ihan selvästi. Eli otan ensin vammajalalla normaalin mittaisen askeleen eteen, ja sitten kiirehdin terveen jalan askeleen huomattavasti lyhyemmälle etäisyydelle eteen. Osin tuo varmasti johtuu akillesjänteen jäykkyydestä, osin siitä, että tasapaino tuolla vammajalalla on vielä aika olematon - ja osin sitten siitä, että pelkään hajottavani jänteen, jos sille tulee yhtään venytyksen tunnetta, joten en vain uskalla astua rennommin ja pitemmälle. Mutta koko ajan tuntuu, että vauhtikin paranee, vaikka edelleen mennään varmaan maksimissaan sellaista 3 km/h nopeutta eteenpäin. Ja vähän vähemmän onnun jokaisella kerralla. Eli eiköhän tämä kävelykin tästä vielä jossain vaiheessa uudestaan opita.

Nilkan ojennuksiin sain nyt siis vähän jäykemmän kuminauhan, joka viikon treenien jälkeen tuntuu mielestäni sekin jo liian löysältä. Ajattelin siis varovasti jossain vaiheessa kokeilla entisen keltaisen kumpparin yhdistämistä nykyiseen punaiseen, jotta saisin lisää vastusta. Nyt teen 30 toiston sarjoja 4-5 kertaa päivässä ja yritän pitää tuon punaisen kumpparin hyvinkin kireällä eli lisävastus voisi tulla ihan tarpeeseen, kun seuraavaan fyssarikäyntiin on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa.

Varpaillenousuja istuen olen tehnyt sekä niin, että polviin nojaamalla haen lisävastusta, että myös niin, että pidän polven päällä kevyttä käsipainoa tai kahvakuulaa. Tuo jälkimmäinen on helpompi itselleni, sillä jotenkin tuossa nojaillessa en osaa hakea hyvää asentoa, jossa saisin varpaillenousut tehtyä luontevasti ja järkevällä vastuksella. Painojen kanssa olen siitynyt nyt alun 2 kg kuulasta eilisillan 5,5 kg käsipainoon. Toistoja teen 20. Ajattelin, että tuntemusten mukaan aina pikkuhiljaa nyt säädän tuota painoa sitten ylöspäin, mikä onneksi sujuu helposti, kun noita erilaisia käsipainoja ja kuulia pyörii nurkissa enempi vähempi.

Noiden "voimaharjoitteiden" lisäksi olen jatkanut nilkan pyörittelyjä, jotta nilkan liikkuvuus vähän paranisi, minkä lisäksi sitten uutena tulivat kevyet niiaukset ja yhdellä jalalla seisomisen opettelu. Nyt nilkka liikkuu ojennussuuntaan jo huomattavasti paremmin terveeseen jalkaan verrattuna (kuvassa vasen tilanne viime viikolta, oikea kaksi viikkoa aiemmin). Jumppien lisäksi osaltaan asiaan on voinut vaikuttaa se, että iltaisin luen sängyssä vatsallani maaten, jolloin saan huomaamatta painettua tuota nilkkaa patjaa vasten suoremmaksi. Niiaukset ovat tosiaan hyvin pieniä polvien notkistuksia tässä vaiheessa, sillä sain luvan tehdä niitä tasan tarkkaan vain ja ainoastaan siihen asti, että akilleksessa alkaa tuntua kiristys. Yhtään sen alemmaksi ei kuulemma saa nyt tässä vaiheessa vielä mennä, vaikka kuinka mieli tekisi, ettei jänne veny liian pitkäksi. Yhdellä jalalla seisomisessa kehitys on ollut suorastaan räjähdysmäistä. Ensiyrityksen noin millisekuntien mittaisesta tuetta seisomisesta olen edennyt jo vaiheeseen, jossa pysyn parhaimmillani yhdellä jalalla (toki vähän horjuen vielä) jo yli kymmenen sekunnin ajan, ennen kuin on pakko ottaa seinästä tai tuolista tukea. Mutta sieltä ne pikkulihaksetkin heräävät vähitellen.

Kompressiosukat olen muuten havainnut aivan erinomaisiksi tähän toipumisvaiheeseen. Nilkka ei ole käytännössä kuin korkeintaan minimaalisesti turvoksissa päivän jälkeen, jos jalassa on ollut kompressiosukat. Tavallisilla sukilla turvotus sen sijaan on ihan silmin havaittavaa. Itselläni on käytössä Sidosteen kompressiosukat (kolme paria ja joululahjaksi olen toivonut lisää), joita normaalisti olen käyttänyt pitkillä juoksulenkeillä, sekä yksi pari ihan virallisia tukisukkia, jotka äitini sai leikkauksen jälkeen itselleen tuossa syksyllä sairaalasta. Suosittelen hankkimaan, jos ei itseltä satu useampaa paria jo löytymään.

Tulevaa ohjelmaa ja hetkellinen paluu ortoosin seuraan

Tällä viikolla ohjelmassa on vielä salikäynti PT:n seurassa, jossa katsotaan vähän muutoksia treeniohjelmaan. Toivon, että PT ammattitaidollaan keksisi jotain tuohon lämmittelyynkin, kun nyt tosiaan kaikki aerobiset laitteet ovat hetken aikaa kiellettyjen listalla. Toki juoksumatolla voisin kävellä, mutta en ole varma, ajaako tuo 2-3 km/h hiipiminen nyt varsinaisesti sitä asiaa, mitä lämmittelyllä haetaan. Yläkorppaliikkeisiin kaipaan kyllä jo muutosta, ja ehkä noita alakropan liikkeitäkin uskaltaisi osaa jo alkaa tehdä isommalla vastuksella ja lyhyemmillä sarjoilla. Luonteenlaadulleni kun ei keskittymisen lisäksi oiken sovi tuo pitkien sarjojen junnaaminenkaan, vaan olen aina ollut sitä mieltä, että yli 8 toiston sarjat ovat tylsiä :D.

Keskiviikkona lähden sitten yhden päivän pikareissulla Ruotsiin kongressiin. Tuolle matkalle sain siis luvan ottaa vielä ortoosin mukaan, ettei mitään satu. Ja etenkin, että muut ihmiset huomaavat, että jotain on vielä vähän rikki, jotta eivät ainakaan ehdoin tahdoin päälle kävele. Sitten torstaina pääsen takseilemaan Töölöön ja hyvästelemään tuon monon lopullisesti. Uskollisestihan se on palvellut, mutta en silti välttämättä halua sitä koskaan enää tavata.

Kengät vs. Ortoosi 2-0

Ortoosista eroon ja omin kengin kävelemään

Tänään koitti se päivä. Taksi kohti kirurgista osastoa ja horisontissa siintävää toivoa siitä, että kotiin palaisin ilman ortoosia. Ja niinhän siinä kävi. Ortopedi totesi, että akillesjänne palpoituu hienosti yhtenäisenä, jalka toimii ja pystyn painamaan ja vastustamaan sillä. Kaikki siis juuri kuten pitää, joten saan hyvästellä ortoosin. En tosin ihan täysin, sillä olen ensi viikolla taas lähdössä työmatkalle, joten sain luvan pitää ortoosin hallussani siihen asti, että tuon reissun voin tehdä vielä se jalassa, ettei vain satu mitään. Ja sitten ensi viikon lopulla saan vihdoin käydä jättämässä senkin Töölöön. Kepit sinne jo tuulikaapin palautuslaariin poistuessani tökkäisin.

Fysioterapeutin kanssa testailtiin jalan liikkuvuus, joka oli kuulemma juuri hyvä tässä vaiheessa - noin 40 astetta. Akilles on sopivan jäykkä, joten ei ole huolta, että se jäisi niin pitkäksi ja löysäksi, että sen takia lihasvoima ei palautuisi pohkeeseen kunnolla. Myös kävelykykyni todettiin kelpaavaksi tähän hätään, kun varovasti testailin käytävää edestakaisin omilla kengillä ja kantakorokkeilla talsimista. Vähän kuulemma robottimaista oli, mutta keskivertoa paremman näköistä, joten nyt sitten rentoutta ja pitempää askelta hakemaan. Kovin kannustavia olivat sekä fysioterapeutti että ortopedi.

Seuraavan kuukauden aikana on siis tehtävänä opetella kävelemään. Lisäksi sain uuden, punaisen kumpparin pohjelihasjumppaan sekä luvan alkaa harjoitella niiaamista ja yhdellä jalalla seisomista. Vähän tuli olo, että olenko nyt kirurgisella osastolla vai eksyinkö vahingossa neuvolan ovesta sisään :D. 

Niine hyvineni sitten Töölöstä ulos ja taksiin ja sitten kotiin pikku hiljaa kaksijalkaisen elämään totuttelemaan. Sisälläkin pidän nyt siis salitossuja, joissa on nuo noin 1,5 cm kantakorokkeet, jotka pitää sitten muistaa siirtää aina ulkokenkiin. Korokkeita neuvottiin pitämään kaksi kuukautta ja muutenkin olemaan tuon ajan ihan huippuvarovainen. Uimassa ja vesijuoksemassa saa alkaa nyt käydä, joten pitää tsekata, missä lähihallissa altaaseen pääsee muuten kuin niillä perinteisillä metallitikkailla. Kuntopyöräilyyn tuli nyt kielto, joten tuo uinti/vesiliikunta on ainoa vaihtoehto aerobiseen treeniin nyt seuraavan kuukauden ajan. Ja autolla saan ajaa vasta, jos ja kun 20.12. fysioterapiatapaamisella tulee sille vihreää valoa. Jouluksi rattiin olisi kyllä toivottu lahja. 

Portaita saan nousta jo vuorotahtia, mutta normaaliin laskeutumiseen saan siirtyä aikaisintaan parin kuukauden päästä. Mutta on tämä kyllä jotenkin tosi hieno tunne olla ilman monoa jalassa, vaikka ihan pirusti kyllä jännittää kävely. Ja etenkin tietysti se, ettei nyt vaan riko tätä heti uudestaan.

Juuri kävin vielä valoisan aikaan tekemässä ensimmäisen, noin kilometrin mittaisen kävelyn. Tai lähinnä hitaasti hiipimisen. Vauhti ei päätä huimannut ja askelpituus oli minimaalinen, mutta pystyin liikkumaan jotakuinkin ontumatta, eikä jalka tuntunut missään vaiheessa pahalta. Koko ajan jännitin aika lailla koko vartalolla ja kaikilla lihaksilla ehkä korvalehtien liikuttajia lukuunottamatta, mutta kyllähän se hienolta tuntui. Valitisin reitiksi kulkea lähikadun jalkakäytävää edes-takaisin siihen suuntaan, jossa tiesin, ettei ole tällä hetkellä mitään kaivantoja, kuoppia tai muita ylläreitä. Luulenpa, että samaista reittiä seurailen nyt seuraavatkin päivät. Etenkin, kun säätiedot lupaavat lunta, plussaa, pakkasta, vettä, lunta... seuraaviksi päiviksi juuri sopivasti.

P.s. Paksupohjainen kenkä sai fysioterapeutilta erityiskehut. Oli kuulemma nähnyt ties mitä virityksiä ihmisillä, mutta ekan kerran omalla urallaan sen, että jollain oli oikeasti kenkä, jonka pohja oli tarpeeksi paksu. No, oli toki nuori fysioterapeuttikin. Jos siis joku juuri akilleksensa katkaissut haluaa lunastaa itselleen täysin käyttämättömän oikean jalan tossun tai vähän vähemmän käyttämättömän vasemman jalan tossun kokoa 37 (reilu, menee varmasti 38 jalkaankin), niin laittakaapa kommenttia - täältä saisi noutaa Pätkis-patukan hinnalla ;).

Matkalla ortoosi jalassa

Työmatka Englantiin jalka paketissa

Tällä viikolla ohjelmassa oli tosiaan työmatka Englantiin. Lähdin matkaan keskiviikkona iltapäivällä klo 16 lennolla ja palasin perjantaina yöllä yhdentoista maissa laskeutuneella lennolla. Matkaan siis lähdin viimeisen ortoosiviikon loppupuolella, mikä oman järkeilyni mukaan oli kuitenkin se paras ajankohta matkustaa akillesjänteen kuntoutuksen alkuaikoina. Kepit otin matkaan, vaikken niitä ole enää pitkään aikaan kotimaassa käyttänyt, sillä tiesin, että matkalla on ohjelmassa tutustumiskierroksia jalan, joiden aikana minun on edes jotakuinkin kyettävä siirtymään tervejalkaisten joukkojen mukana paikasta toiseen.

Lentokentällä ja lennolla liikuntarajoitteisena

Lensin Finnairilla ja voin todeta, että heillä ainakin tuo avustuspalvelu pelasi ihan kiitettävän hyvin. Helsinki-Vantaalla oman ongelmansa toi se, että kakkosterminaaliin ei remontin takia päässyt suoraan, vaan taksi joutui jättämään minut ykkösterminaaliin, josta könkkäsin ortoosin, keppien ja matkatavaroitteni kanssa kakkosterminaaliin, miten parhaiten taisin. Vasta jälkikäteen opin, että kakkosterminaalista olisi löytynyt avustuksen kutsupiste, johon olisin voinut tilata sisäpuhelimella avustajan. Minä sen sijaan vain seurasin Finskin sovelluksen ohjetta ilmoittautua check in tai package drop -tiskillä. 

Rullatuoliin päästyäni homma hoitui sujuvasti - ensin pääsin ohituskaistaa turvatarkastusjonojen ohi, sitten ”golfkärryllä” ei-EU -lentojen porteille ja lopulta ensimmäisenä koneeseen. Lennon aikana jalka pärjäsi ihan hyvin, vaikka olin ennen matkaa miettinyt, aiheuttaisiko paineenvaihtelu ongelmia. Laskeutumisen jälkeen Heathrown päässä minua odotti rullatuoli ja avustaja koneen ovella ja minut rullailtiin taas sujuvasti passintarkastuksen kautta ulos, jossa esimies ja kollega odottelivat. Siitä siirryttiin lyhyt matka esimiehen autolle ja lähdettiin huristelemaan kohti lopullista määränpäätä parin tunnin verran. Edessä oli vielä illallinen koko koulutustilaisuuteen osallistuvien porukan kanssa ja sänkyyn pääsin lopulta noin yhdeltätoista paikallista aikaa eli yhdeltä Suomen aikaan - täysin ryytyneenä.

Koulutusta ja muuta ohjelmaa jalka paketissa

Koulutusohjelmasta selvisin hengissä, vaikka kepeillä kinkkaamista tuli ihan kiitettävä määrä päivässä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että ohjelma oli niin tiivis, etten käytännössä ehtinyt tehdä kuntoutustreeniä jalalle koko reissun aikana kuin viisi kertaa. Ke illalla, to aamulla, päivällä ja illalla ja pe aamulla. Kun tähän vielä yhdisti lennon ja pitkän automatkan sekä sen, että kaikki liikkuminen tapahtui joko kepeillä askelta keventäen, jotta olisin nopeampi, tai sitten autokyydillä, jotta en hidastaisi muita pitemmillä siirtymillä, ja kaikki muu aika oli istumista, ei ehkä ole ihme, että jalka otti nokkiinsa. 

Eli nilkka, joka vielä keskiviikkoaamuna oli näyttänyt jo lähes normaalilta, oli reissun aikana aivan järjettömän turvonnut ja jäykkä. Yhtä pahalta se oli viimeksi näyttänyt ehkä ensimmäisen ortoosiviikon lopulla.

Kotimatka ja jälkiseuraamukset

Kotimatka sujui käänteisessä järjestyksessä. Ensin Heathrowlle kaksi tuntia autolla - tällä kertaa saksalaisten kollegoiden onneksi loistavassa seurassa - sitten rullatuolilla läpi turvatarkastusten, avustettavien aulaan portin aukeamista odottamaan puoleksitoista tunniksi, sitten portille, ekana koneeseen, koneesta rullatuoliin ja rullatuolilla ohi kaikkien jonojen lopulta taksiin ja taksilla kotiin. Sujuvaa ja nopeaa, mutta samalla myös lähes kahdeksan tuntia istumista melkeinpä putkeen.

Lopputuloksen koko suorituksesta voi nähdä alla olevista kuvista. Ensimmäinen elefanttijalka on pe illalta, toisessa kuvassa näkyy ero siinä, miltä jalka näytti ennen matkaa maanantaiaamuna ja miltä sitten matkan  jälkeen lauantaiaamuna ja kolmannessa tilanne tältä sunnuntaiaamulta. Eli melkoinen takapakki tuohon jalan tilaan on tullut turvotuksen osalta. Saas nähdä, mitä mieltä ortopedi on huomenna, jos tuo nilkka on yhtä edustava vielä ortoosin poiston yhteydessä.

Suosittelisinko muille matkailua ortoosiaikana? Enpä suoranaisesti tällä kokemuksella. En ainakaan, jos lähdet matkaan niin, ettet pysty itse mitenkään vaikuttamaan aikatauluihisi. Homma saattaa toimia, jos voi pitää taukoja halutessaan, tehdä harjoitteita haluttaessaan, liikkua sitä tahtia ja sillä tyylillä kuin haluaa, on määränpäässä pitemmän aikaa… mutta tällä nyt kokeilulla tyylillä en kyllä suosittele hommaa kellekään. Mutta tulipahan kokeiltua - älkää muut tehkö perässä.

Seitsemän viikkoa takana - viimeistä viedään

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Nimittäin yhteinen aika Vacopedin kanssa. Toisiksi viimeinen viikko ortoosiaikaa on nyt takana. Kävely on alkanut edistyä ihan mukavasti. Siinä missä vielä alkuviikosta varoin astumasta ortoosilla kunnolla ihan koko nilkan liikeradalla, sunnuntain pienellä päiväkävelyllä meno alkoi olla jo melko sujuvaa ja välillä askelrytmikin oli lähes normaali, vaikka toki kovin hitaasti edelleen mennään ja rollaattorimummotkin melkein viuhuvat ohi.

Alkuviikosta huomasin itsekin, että kävelyni oli aika ontuvaa - otin ortoosijalalla pitemmän askelen eteen, minkä jälkeen kiirehdin terveellä jalalla äkkiä nopean, lyhyemmän askelen, etten vain olisi tuonut liikaa painoa ja venytystä akillesjänteelle. Lisäksi astuin terveellä jalalla vähän sivuun normaalilta kävelylinjalta. Kuten eräs toinen akillesblogissaan kertoi fysioterapeutin kommentoineen kävelyä ortoosin poiston jälkeen, se muistutti lähinnä entisen presidenttimme etenemistä. Päästäkseni eroon Ahtisaarimaisuudesta kävelyssä, olen nyt tietoisesti keskittynyt hommaan sisällä liikkuessani ja kävellyt tooodeellla hiiiitaaalllla rytmillä niin, että oikein keskityn siihen, että askelet ovat yhtä pitkiä, ortoosijalallakin rullaan koko askelen eteen ja otan terveellä jalalla askelen suorassa linjassa. Tämä on selvästi parantanut kävelyäni myös ulkona, vaikka edelleenkin yrittäessäni edetä yhtään reippaammin, ontuminen tuppaa palaamaan.

Jumppa jatkuu ja edistystä tapahtuu

Viikko sitten kerroin olleeni alussa vähän hukassa uuden parhaan ystäväni, maailman löysimmän jumppakuminauhan, kanssa. Yllättävän nopeasti nuokin ongelmat katosivat, kun vain muutaman kerran tein jumppaa todella kevyellä vastuksella. Kun lihakset alkoivat keksiä, mitä haluan niiden tekevän, pystyin joka päivä lisäämään toistoja ja kuminauhan kireyttä. Nyt aamulla tein jo 30 toistoa hyvinkin tiukalle kiristetyllä kuminauhalla. Joka siis edelleenkin on todella löysä, sillä itse kumppari on niin ohut.

Sen huomaan, että nilkan liikkuvuus ojennussuuntaankin on todella paljon heikompi kuin terveessä jalassa, mitä sitten pyrin alitajuisesti selvästi kompensoimaan varpaiden ojennuksella. Nyt olen tuostakin tavasta yrittänyt eroon keskittymällä siihen, että pidän varpaat levitettynä ja mieluummin vähän säärtä kohti taivutuksesta jalkaa jumpatessani. Myös istuen tehtävässä pohjejumpassa keskityn pitämään varpaat leveällä ja välttämään ”varvistusta”, jotta paino pysyy päkiällä ja liike tulisi pohkeesta. En usko tuon liikkuvuuden puutteen johtuvan vain lihasvoiman puutteesta, sillä tuntuu, että passiivinenkin liikkuvuus on rajoittunut jotakuinkin tuohon samaan kohtaan. Eli en edes varovasti venyttämällä saa nilkkaa ojennettua yhtä suoraksi kuin tervettä verrokkia. Johtuisiko sitten siitä, että kipsiaikana ja ortoosiajan aluksi tuo liikerata oli joka tavalla niin rajoitettu, että nilkka on jämähtänyt jotenkin paikoilleen. En tiedä, mutta toivon, ettei tuo jää pysyväksi ominaisuudeksi ainakaan ihan noin radikaalina erona.

Seisomistakin opettelen joka kerta jumpan päätteeksi. Taisin jännittää sitä ihan turhaan. Hyvinhän se menee ja mielestäni saan painon tasaisesti molemmille jaloille. Tosin vammajalka alkaa väsyä uskomattoman nopeasti jo pelkästä seisomisesta. Osin varmaan siksi, että jännitän varmuuden vuoksi ihan jokaista lihasta sen sijaan, että osaisin seistä vielä rennosti.

Niin, ne lihakset

Salilla olen käynyt nyt yhteensä kahdeksan kertaa. Vaikka tuo treeni varmasti on auttanut ehkäisemään totaalisen lihaskadon, huomasin viime viikolla, että sen lisäksi, että oikean jalkani pohjelihaksen kohdalla on lähinnä kuoppa, myös aiemmin vahvemman oikean reiteni ympärysmitta on tällä hetkellä ihan silmin havaittavasti ohuempi kuin vasemman. Lisäksi myös vasen pohje tuntuu pienentyneen nyt, kun en enää kepeillä hyppele. Sille kun en ole erikseen tehnyt mitään pohjetreeniä ja normaaliolojen juoksu ja hyppiminen on jäänyt pois, niin eipä sekään ole pahemmin hommiin joutunut. No, siinähän se sitten kuntoutuu toivottavasti kaverinsa rinnalla sekin.

Viimeinen viikko ennen h-hetkeä 

Tällä viikolla minulla on edessä työmatka Englantiin. Jo pelkästään ortoosin kanssa matkustaminen jännittää, minkä lisäksi sitten tulee vielä kaikki koronasäätö. Ihan hirveästi en siis reissua odota, mutta eipä tässä vaihtoehtojakaan ole. No, ainakin saan Finnairilta kyydin rullatuolilla molemmissa päissä ja pääsen ekojen joukossa koneeseen. Kumppari lähtee matkaan mukaan, ja aion kuitenkin yrittää tiiviin ohjelman välissä ehtiä tehdä kuntoutusjumpat muutenkin kuin aamulla ja illalla. Tosin paras mahdollinen väli tämä lienee reissulle, kun olen ortoosiajan lopulla. Seuraavaan pariin kuukauteen en todellakaan haluaisi matkalle joutua. 

Tänään yritän ehtiä vielä salille ja sitten viikonloppuna toisen kerran. Ja sitten ensi maanantaina ortoosia hyvästelemään. Saas nähdä, kuinka pian sen jälkeen uskallan taas salille. Tai lähinnä bussiin - osa kuskeista kun on ortoosin kanssa matkatessakin ollut autuaan huomioimaton liikuntarajoitteelleni. Siinä vaiheessa, kun ei ole mitään ulkoista indikaattoria vammasta, voi olla, että pääsen iloisesti lentelemään lähtökiihdytyksissä ja pysäkille jarrutuksissa. Siispä toivon, että jalka kuntoutuisi nopeasti siihen kuntoon, että uskallan auton rattiin.

Kuusi viikkoa akillesjänteen katkeamisesta

Kuudes viikko takana

Kuudes viikko meni ilman sen suurempia tapahtumia. Kävely alkoi sujua, kuten odotettua, koko ajan paremmin, mutta ortoosin rajoitettu liikkuvuus yhdistettynä tasapohjaan aiheutti sen, että askellus oli vielä viikon lopullakin vähän töksähtävää ja ontuvaa, vaikka vauhti koko ajan paranikin. Kovasti sai keskittyä, ettei olisi alitajuisesti kääntänyt ortoosijalan jalkaterää astuessa ulospäin menoa helpottaakseen. Yritin tätä välttää ihan sillä ajatuksella, että tuosta virheasennosta poisoppiminen voi olla hankalaa sitten myöhemmin. Plus ei se varmaan lonkalle ja polvellekaan hyvää tee. Etenkin kun nukunkin käytännössä jalka ulkokierrossa suuren osan yötä, koska se on selällään nukkuessa ainoa asento, jossa ortoosi ei ala jossain vaiheessa yötä painaa jotain kohtaa jalasta. Kyljellään nukkuminenkin onnistuu, jos tungen peiton ortoosin ja terveen jalan väliin, mutta se tosiaan vaatii aina tuon säätämisen ja jossain vaiheessa herään siihen, että peitto on jossain muualla ja terve jalka ilmoittelee, että muovihäkkyrä ei ole kiva alusta.

Salilla ortoosi jalassa

Salikäynnitkin jatkuvat ja pientä edistystä on havaittavissa. Lähinnä siis siinä, että pystyn polkemaan kuntopyörää jo kymmenen minuuttia ongelmitta. Ensimmäisillä kerroilla polkeminen, vaikka käytännössä lähes ilman vastusta tapahtuikin, alkoi jossain vaiheessa sattua sääreen. Ilmeisesti lihakset ortoosin sisällä aktivoituivat juuri sen verran, että alkoivat turvota, minkä seurauksena oli sitten puristava kipu. Nyt lihakset ilmeisesti ovat jo tottuneempia siihen, että saavat osalleen jotain rasitusta, eikä reaktio ole niin suuri.

Viime viikolla kävin salilla kolmesti ja kyllähän se tekee hyvää etenkin korvien välille, vaikkei mitään todella kunnon treeniä pystykään tekemään. Toisaalta tuo on melkoinen ponnistus siinä mielessä, että hidas kävelyvauhti, bussimatkat ja treeni yhdistettynä hommaan menee aivan tuhottomasti aikaa. Vaikka paluumatkan bussi sattuisi tulemaan kohtalaisen sopivasti, koko salikeikkaan menee 2,5 tuntia. Ja jos myöhästyn juuri paluubussista, voi aikaa mennä pahimmillaan kolmekin tuntia. No, eipä tässä toisaalta ole kiire varsinaisesti minnekään.

Ortoosin säätö numero 2 ja uusia jumppaliikkeitä

Sunnuntaina sain vapauttaa Vacopedin liikkuvuuden kokonaan eli nyt jalka saa astuessa taipua jo yli 90 asteen. Olin etukäteen - edelliskerran kauhukokemuksen jälkeen - jännittänyt aika paljon alitajuisesti sitä, katoaako kävelykykyni taas hetkellisesti. Näin ei onneksi käynyt, vaikka aika varovasti nyt tällä hetkellä askellan. Heti säädön jälkeen talsin keppien kanssa olkkaria ympäri kymmenisen minuuttia ja jo siinä ajassa akillesjänne tuntui sopeutuvan aika hyvin uuteen liikelaajuuteen. Mutta selvästi nyt maanantaiaamunakin varon astumasta kovin reippaasti koko liikeradalla eli hetki varmaan menee, että uskaltaa taas täysin luottaa askeleeseen.

Nilkan heiluttelujen lisäksi sain nyt aloittaa myös kuminauhajumpan eli todella löysällä kumpparilla vastustaen teen varovaisia nilkan ojennuksia 10 kertaa kolmesti päivässä. Lisäksi samat 3x10 teen istuen päkiöille nousuja. Jälkimmäinen liike menee ihan kivasti, kunhan keskityn ja teen hiiitaaaassstii, sen sijaan kumpparin kanssa olen vielä vähän hukassa. En oikein tiedä, kuinka kovaa ja kuinka suurella liikeradalla uskaltaisin tehdä. Ekat yritykset taisi ainakin mennä vähän liian reippaasti, sillä sain liikkeen sattumaan jonkin verran akilleksessa. Siispä liikerata pienemmäksi ja kumppari löysemmäksi. Nyt ei satu, mutta en ole sitten varma tehostakaan. Tosin kai ihan mikä tahansa vähäkin auttaa tässä vaiheessa, kun jalassa ei ole käytännössä yhtään voimaa. Katsotaan, missä vaiheessa uskaltaisi sitten vähän lisätä vastusta vai uskallanko ollenkaan ennen seuraavaa lääkäri/fyssarikäyntiä. Kahdella jalalla seisomistakin pitäisi alkaa opetella, mutta sitä lykkään suosiolla pari päivää, että edes muutama lihassolu on pohkeessa ehtinyt herätä.

Sen olen huomannut, että oikeasti kaipaisin paljon enemmän ohjeistusta ja tukea joltain ammattilaiselta tähän väliin. Sen sijaan, että annetaan vain jumppaohjeet käteen, olisi todella hyvä, jos nuo eri vaiheet kuntoutuksessa ja niiden aikaiset mahdolliset tuntemukset olisi myös siinä ohjeiden mukana. Eli paperissa lukisi ortoosinsäätöpäivän kohdalla paitsi säätöohje, myös se, että säädön jälkeen voi sattua ja tuntua ikävää venytystä, mutta se on normaalia ja helpottaa muutamassa päivässä. Ja että pari päivää kannattaa kulkea ehkä taas kepeillä. Samoin kumpparijumpan kohdalla voisi lukea tarkemmin, miten kevyesti aloittaa ja millaisia tuntemuksia voi tulla ja miltä saa tai ei saa tuntua tehdessä. No, ensi fyssaritapaamisella pitää tajuta kysellä itsekin sitten tarkemmin ihan kaikki. 

Mutta vinkkinä perässä tuleville akilleksensa katkaiseille siis se, että mikäli ette tapaa fysioterapeuttia jokaisen ortoosin säädön yhteydessä, vaan vain ortoosiajan alussa ja lopussa, kyselkää todella tarkkaan, miten mikäkin liike tehdään, miltä niiden kuuluu tuntua ja miltä ei saa tuntua, kuinka kevyesti aloittaa, missä vaiheessa ortoosiaikaa voi tuntua ikävältä jne. Elämä on helpompaa, kun osaa varautua, eikä tarvitse itse sitten epävarmana pohtia, mitä mikäkin tuntemus nyt tarkoittaa tai on tarkoittamatta.

Viides viikko takana

Kompuroinnin jälkeinen aika ja miten akillesjänteen kuntoutuminen on edennyt

Maanantaisten kauhunhetkien jälkeen kaikki on onneksi mennyt positiivisissa merkeissä eteenpäin. Akillesjänne ei siis kärsinyt pysyviä vaurioita ja kipukin oli helpottanut tiistaiaamuun mennessä. Tiistain liikuin vielä keppien avulla, mutta keskiviikkona päätin taas luopua niistä. Pääasiallinen syy päätökseen ole se, että keskiviikkoaamuna olin menossa salille ensimmäiselle PT-ohjaukselle. En halunnut säätää sauvojen kanssa sen paremmin bussissa kuin salillakaan, joten päätin vain sisulla selvitä ilman niitä ontuen. 

Yllättävän hyvin kävely sujui, vaikka olikin todella paljon haasteellisempaa kuin edeltävän vaiheen lopussa, jolloin askeleen oli saanut ”rullaamaan” keinupohjan avulla. Nyt askel tuntui töksähtävän aina siinä kohtaa, kun jalka oli pystysuorassa, joten eteneminen oli melko klenkkaavaa. Eteenpäin kuitenkin pääsin, vaikka hyvin hitaasti.

Salillakin hommat sujuivat hyvin. Saatiin katsottua painot kohdilleen (eli todella pieniksi) alakroppaliikkeisiin ja sitten vähän kunnollisemmiksi yläkropalle. Mutta ajatuksena lähinnä nyt tehdä kevyehköä lihaskestävyystreeniä, ettei ihan kaikki lihakset katoa toipilasaikana.

Oikeastaan viikonlopulle asti kävely tuntui aina välillä paitsi haastavalta, vähän ikävältä myös akilleksessa. Tuntui, että jänne joutuisi välillä venymään enemmän kuin se haluaisi, ja ensimmäistä kertaa koko aikana oli välillä havaittavissa myös pientä kipua. Nilkka myös turposi iltaa kohti aina rasituksen mukaan. Mutta mustelma haalistui koko ajan ja aina aamuksi turvotus oli laskenut ja nilkka näytti koko ajan paremmalta.

Lauantaina kävin tekemässä ensimmäisen kunnon salitreenin yksikseni ja olihan se mahtavaa ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon tehdä kropallaan jotain rasittavampaa kuin 3 km/h vauhdilla ontuminen. Tuon salikeikan (johon siis liittyy kiinteästi noin 1,6 km kävely bussipysäkeille/pysäkeiltä) jälkeen nilkka myös tuntui äkkiä vertyneen huomattavasti parempaan kuntoon. Jo lauantaina kävely sujui selvästi alkuviikkoa jouhevammin ja vähemmällä ontumisella. Nilkkakaan ei illalla ollut niin pahasti turvoksissa. Ja sunnuntaiaamuna se oli jo omasta mielestäni todella hyvän näköinen. Ja tämän sunnuntaiaamun parin kilometrin kävelylenkki meni välillä jo kohtalaisen sujuvahkosti, eikä akillesjänne missään kohtaa lenkkiä tuntunut kiristävän tai kipuilevan.

Oikeaan suuntaan siis ollaan menossa. Fysioterapeutin antamia nilkan heilutteluharjoituksia teen säntillisesti ja tuntuu, että jalan liikelaajuus ja etenkin liikehallinta paranee koko ajan. Eli jotkut lihakset alkanevat vähitellen heräillä.

Ensi viikko mennään vielä näillä säädöillä ja sitten saakin taas sunnuntaina jännittää, mitä tapahtuu, kun ortoosin liikkuvuus vapautetaan koko liikeradalle. Mutta siihen asti yritän nauttia siitä, että nyt pystyn taas liikkumaan kohtalaisen sujuvasti.

P.s. Taisin luvata jossain välissä päivittää, miten Softcaren hajunpoistaja toimii ortoosin hajuhaittojen minimoinnissa. Tuo ortoosin pehmuste kun alkaa haista aika nopeasti, kun sen pesu ei käytännössä onnistu yhdistelmällä "et saa liikkua tai nukkua ilman orotoosia", mutta "ortoosin pehmustetta ei saa rumpukuivata". Ainakaan itseltäni yksin asuvana kun ei onnistu niin pitkä immobilteetti kuin mitä pesuun ja kuivumiseen tarvitaan. Nyt olen pariin kertaan käyttänyt tuota hajunpoistajaa ja se on toiminut ihan hyvin, joskaan ei täydellisesti. Ongelma tuossakin on se, että optimaaliseen tulokseen vaadittaisiin kunnon kostutus ja rauhassa kuivuminen. Mutta koska aika ei siihen riitä, olen nyt kostuttanut tuon pehmusteen ja antanut aineen sitten vaikuttaa noin tunnin, minkä jälkeen olen puhaltanut pehmusteen hiustenkuivaimella kuivaksi. Haju vähenee tälläkin tavalla lähes olemattomiin ja lämmin pehmuste tuntuu jalassa hetken aikaa oikein mukavalta. Voin siis suositella.

Kompurointia ja kauhunhetkiä keppilenkillä

Säikähdys - nytkö se akillesjänne katkesi uudestaan?

Sunnuntain ortoosin säätämisen jälkeen kävelykykyni oli siis palannut alkeistasolle ja olin joutunut harmikseni kaivamaan kyynärsauvat takaisin nurkasta. Maanantain aikana yritin keppien kanssa työpäivän lomassa kävellä sisällä niin paljon kuin mahdollista, sillä edellisen kokemuksen perusteella se on se ainoa keino edistyä tässä hommassa. Lounas- ja kahvitaukojen ympyrän käppäilyn jäljiltä jalka alkoikin tuntua koko ajan paremmalta, joten työpäivän jälkeen lähdin keppien kanssa iltakävelylle äitini seurassa.

Kävely sujui, jalka vertyi ja aloin jo uskoa, että viimeistään keskiviikkona kävelen taas ongelmitta ilman kyynärsauvoja. Ei olisi pitänyt alkaa haaveilla, vaan olisi pitänyt keskittyä siihen, mitä tekee.

Lenkin lopulla, kun iloisesti selitin äidilleni uuden työpuhelimeni ihmeellisiä seikkailuita Suomen Postin salaisilla reiteillä, tapahtui onnettomuus. Joko alitajuisesti varoin laittamasta sauvaa jalkakäytävän reunan ulkopuolelle nurmikolle tai sitten en vain ihan puhtaasti keskittynyt olennaiseen. Niin tai näin, lopputulos oli se, että toin sauvat eteen liian kapealle, jolloin terve jalkani eteen astuessaan osui kyynärsauvan jääpiikin pidikkeeseen (syyllinen merkittynä kuvassa). Tämän seurauksena horjahdin eteenpäin - koko painolla vammajalan päälle. Kipu oli infernaalinen. Ensimmäistä kertaa koko tänä aikana ihan oikeasti sattui. Ja olin aivan varma, että nyt se akillesjänne repesi uudestaan. Ihan sama, vaikka fysioterapeutti kuinka oli vakuuttanut, että ortoosi jalassa en voi akillestani hajottaa.

Hetken siinä itseäni kasailin ja totesin, ettei ensihätään ainakaan auta kuin vain kinkkailla kotiin ja sitten tarkistaa vauriot. Onneksi olin jo lenkin loppupuolella, joten kepeillä hypeltävää matkaa ei ollut paljon. Jo siinä hypellessä kipu alkoi hieman helpottaa ja pari todella kevennettyä askeltakin uskalsin kokeilla. Sattui, mutta ei enää ihan määrättömästi.

Kotona kaivoin välittömästi jääpussin pakkasesta ja pidin sitä jalassa noin puoli tuntia. Sen jälkeen ei auttanut kuin uskaltaa katsoa, miltä tilanne näytti. Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin ja tunsin, ettei jänteessä ainakaan mitään isoa koloa ollut - se ei siis ollut mennyt uudestaan poikki. Siispä päätin nukkua yön yli ja tarkistaa tilanteen aamulla - jos turvotus, kipu tai mustelmat olisivat lisääntyneet edelliseen aamuun verrattuna, soittaisin sairaalaan ja kysyisin, miten toimia.

Aamulla herätessä jalkaan ei sattunut ja visuaalinen tarkastelu toi tulokseksi sen, että turvotusta ja mustelmaa ei ollut ainakaan enempää kuin vuorokautta aiemmin (kuvissa vasemmalla kompuroinnin jälkeinen aamu, oikealla sitä edeltävä aamu). Keppien kanssa ensimmäiset askeleet ottaessani totesin helpotuksekseni myös, ettei jalka astuessakaan tuntunut ainakaan huonommalta kuin edellisenä aamuna. Fyssari oli siis ilmeisesti ollut oikeassa - ortoosin kanssa jalka ei kovin helposti ainakaan hajoa uudestaan. Uskoisin, että onnea oli matkassa myös siinä, että akillesjänteeni oli jo ehtinyt noin puolentoista vuorokauden ajan venyä uuteen pituuteensa ja olin ”kävellyt sen lämpimäksi” sen sijaan, että olisin kompuroinut heti sunnuntaiaamuna kylmiltään.

Mutta kyllä tämä taas opetti olemaan vielä ihan todella paljon huolellisempi. Minkä lisäksi päätin, että noita jääpiikillisiä sauvoja en enää käytä edes ulkona, ainakaan ennen kuin kelit ovat sellaiset, että piikkejä todella tarvitsen. Nuo pahuksen pidikkeet kun ovat olleet osasyyllisiä kaikkiin kolmeen läheltäpititilateeseen, jotka minulla on tänä aikana ollut. Ensimmäisellä kerralla pidike tarttui porrasaskelmaan, kun olin kipsin kanssa tulossa portaita alas toisena päivänä vamman jälkeen, jolloin jouduin ottamaan tukea kipsijalalla. Toisen kerran pidike jäi oven peilin alariman päälle, kun tulin vessasta - sillä kertaa selvisin terveellä jalalla hypellen. Ja nyt sitten tämä ”ei kahta kolmannetta” pahin kompurointi. Pääsyyllinen toki kaikkeen on ollut oma huolimattomuus, mutta muistakaapa sen lisäksi, että oikeasti keskitytte koko ajan, varoa myös etenkin noita jääpiikkien pidikkeitä.

Kaksi viikkoa Vacopedin kanssa, tasan kuukausi akillesjänteen katkeamisesta - nyt säädetään

Miten toinen viikko ortoosin kanssa sujui

Toinen viikko siis takana. Ja kaikki meni uskomattoman hyvin. Paljon paremmin kuin odotin. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, aloin ottaa ensimmäisiä, varovaisia askeleita ilman kyynärsauvoja jo ensimmäisen ortoosiviikon perjantaina ja sisätiloissa luovuin kepeistä käytännössä kokonaan sunnuntaina. Vielä toisen viikon ensipäivinä pidin kuitenkin kepit matkassa ulkona liikkuessani. Maanantaina kävin iltakävelyllä entisen työkaverin kanssa ja tiistaina äitini seurassa. Näillä lenkeillä totesin, että oikeasti käytän keppejä enää niin minimaalisesti, että turha niitä on muodon vuoksi käsissä kanniskella. Siispä keskiviikona lähdin rohkeasti pienelle kävelylle ilman keppejä ja hyvinhän se sujui. Sauvat siis nurkkaan ja vapaudesta nauttimaan.

Perjantaina kävin myös tutustumassa lähisaliimme ja tapaamassa salin fysioterapeutti-personaltraineria. Ajatuksena oli yhdessä katsoa, mitä kaikkea voisin salilla tehdä akillesjänteen aiheuttamat rajoitukset huomioiden. Tapaamisesta jäi todella positiivinen fiilis ja sovinkin ohjauksen ensi viikon keskiviikolle, jolloin katsotaan yhdessä treeniohjelma tähän ortoosivaiheeseen, ja sitten säädetään sitä aina kuntoutuksen vaiheen mukaan. Jo pelkästään ajatus siitä, että pääsen superhitaiden kävelyiden ja jalanheiluttelujen lisäksi tekemään jotain ”oikeaa” liikuntaa, tuntuu hyvältä.

Hieman jännitin salille seikkailussa bussimatkaa ja miten siitä selviäisin. Minullahan siis akillesjänne katkesi oikeasta jalasta, joten autoa ei hetkeen ajeta, vaikka automaattivaihteet onkin. Mutta busseilukin sujui hyvin, kun olin hiljaiseen aikaan liikenteessä, joten pääsin hyvin invapaikalle istumaan. Ei tarvinnut jännittää, kellahdanko kumoon kurvissa siirtyessäni ovelta penkille tai penkiltä ovelle, kun siirtymämatka oli lyhyt. 

Muutenkin paraneminen on edennyt hyvin, jos jalan ulkonäöstä voi mitään päätellä. Pohjelihasparasta ei ole paljoa jäljellä, mutta turvotus on laskenut todella paljon ja mustelmatkin alkaneet hiljalleen vaaleta. Myös liikkuvuus tuntuu parantuneen nilkassa harjoittelun myötä. Eli suunta on oikea ja toivoa on, että tästä vielä jalan näköinen ja hyvin toimiva raaja saadaan. Yläkuvassa näkyy jalan tilanne 14.10. eli ortoosiin siirtymisen jälkeisenä torstaina ja alemmassa eilisiltainen tilanne (la 23.10.). Omaan silmään muutos on iso yhdeksässä päivässä.

Ja sitten alettiin säätää

Lauantaina kävin vielä tämänhetkiseen tilanteeseen nähden pitkähköllä kävelyllä ja onneksi vielä sunnuntaiaamunakin pyörähdin pikaisesti ulkona, ennen kuin ensimmäistä kertaa säädin Vacopedia. Kahden viikon jälkeen oli siis vuorossa paitsi nilkan liikkelaajuuden säätäminen 15 asteesta 30 asteeseen, myös keinupohjan vaihtaminen ohuempaan pohjaan. Olin toki tajunnut, että säätö ei voi mennä täysin huomaamatta ja kivuttomasti, mutta oli melkoinen järkytys, miten isosta muutoksesta oli kyse akillesjänteen tuntemuksiin ja liikkumiseen. Siinä missä aamun ulkoilulla olin kävellyt sujuvasti ja huolta vailla, mitä nyt lyhyellä nurmiosuudella vähän varonut ja katsonut tarkkaan, miten ja mihin astuin, oli säädön jälkeen edessä käytännössä paluu ortoosiin siirtymisen tilanteeseen. Akillesjänne kiristää, sille ei uskalla varata painoa ja vähänkin liian reipas painonvaraus aiheuttaa jopa kipua. Ei siis autanut muu kuin kaivaa ne jo nurkkaan haudatut kepit esiin ja aloittaa kävelyn opettelu varovasti alusta.

Harmitus on melkoinen, vaikka järjellä tiedän, että tilanne tästä todennäköisesti taas nopeasti paranee ja varmasti viimeistään viikon puolivälissä taas saan heittää kepit takaisin nurkkaan. Yltiöpositiivisen epärealistisesti kun olin vielä kuvitellut tänään lähteväni katsomaan joukkueen koristreenejä - ehkä sitä uskaltaisi jo vähän pomputella ja vaikka heittääkin - ja sen jälkeen kaverin kanssa syömään. No, kaverille viestiä, että enpä taida uskaltaa nyt mihinkään lähteä, vaan hissukseen kotona totutan akillesjännettäni uusiin oloihin. Kaveri onneksi lupasi tulla ruokien kanssa käymään, kun itse en pääse ruokien luo, joten jotain piristystä ketutuksen keskelle on luvassa. 

Ensimmäinen viikko ortoosin kanssa

Vacoped-ortoosi - onnea ja autuutta vai epätoivon kyyneleitä?

Viime maanantaina, kaksi viikkoa ja yksi päivä akillesjänteen katkeamisen jälkeen, oli vuorossa kipsin vaihto Vacoped-ortoosiin. Olin odottanut päivää, jos en nyt ihan kuin kuuta nousevaa, kuitenkin innokkaana ja toiveikkaana. Saisin alkaa varata painoa jalalle, pääsisin suihkuun ilman muovipussivirityksiä ja saisin hautuneen jalkaparkanikin pestyä. Siispä taksiin ja suunta jälleen kohti Töölön sairaalaa - tällä kertaa kirurgiselle osastolle. 

Kolmen vartin odottelun jälkeen pääsin kipsin poistoon. Ystävällinen hoitaja harjoittelijan avustamana poisti kipsin ja ehti vähän jopa kostealla pyyhkiä jalkaani puhtaaksi ennen kuin ortopedi pelmahti paikalle, tutki jalkani ja totesi, että hyvältä näyttää akillesjänne, jatketaan hoitoa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Siispä Vacoped-ortoosia sovittamaan ja käyttöä opettelemaan. Sain itse kokeilla jo Vacopedin säätämistä tulevaa varten ja tarkkojen ohjeiden ja aikataulujen antamisen jälkeen hoitaja saatteli minut fysioterapeutin pakeille. Tällä lyhyellä matkalla jo varasin vähän painoa jalalleni ja totesin, ettei se nyt vielä ainakaan onnea ja autuutta ollut.

Fysioterapeutin ohjeet akillesjänteen kuntoutukseen ortoosihoidon aikana

Fyssarilta sain jumppaohjeet akillesjänteelleni tuleville viikoille - kaksi ensimmäistä viikkoa nilkan koukistuksia viidesti päivässä, kahdella seuraavalla saa aloittaa jo nilkan pyörittelyä, ja sitten viikoilla 7 ja 8 saan jo alkaa potkia kumpparia ja tehdä istuviltaan varpailleen nousuja, jotta pohje vahvistuu, sekä alkaa harjoitella kahdella jalalla ilman ortoosia seisomista - huraa! Mutta ilman ortoosia ei saa kuulemma liikkua minnekään tuona aikana, eikä edes nukkua, ettei vahingossakaan hajoita akillesjännettä uudestaan. Keskustelimme myös fyssarin kanssa jatkosta ja siitä, minkä lajien pariin olisin paluusta haaveilemassa. Aika yhtä mieltä oltiin siitä, että ihan niitä maailman akillesjänneystävällisimpiä lajeja en ole osannut valita, kun lista kuului: koripallo, CrossFit ja polkujuoksu. Fyssarin mukaan realistinen tavoite kyseisten lajien kohdalla on 9-12 kk vammasta. Tämän jälkeen minulle varattiin jo paitsi ortoosin poiston yhteyteen uusi fyssarikäynti, myös joulukuulle käynti Laakson sairaalan kuntoutusyksikköön, jotta se virallinen kuntoutus lajivaatimukset huomioiden saadaan käyntiin. Loppukaneettina fyssari totesi, että sauvat saat sitten heittää nurkkaan ihan heti kun siltä tuntuu - mitä nopeammin jalkaa alkaa rasittaa ohjeiden rajoissa, sitä parempi paranemisennuste akillesjänteellä.

Ensiaskeleet ortoosin kanssa

Siinä sairaalan käytävää ontuessa ja taksista kotiovelle könkätessä ei kuitenkaan todellakaan tuntunut siltä, että kepit ihan kohtapuoliin mihinkään lentäisivät. Sen verran hankalaa tuo kulku oli, kun ortoosijalka oli noin 6-7 cm tervettä jalkaa pitempi ja koko ajan pelotti, että Vacopedista huolimatta onnistuisin vahinkoa aiheuttamaan juuri paranemaan ruvenneelle akillekselleni. Etenkin, kun ortoosi oli heti säädetty jo liikkumaan 15 astetta. Lisäksi se painoi aivan jumalattomasti lasikuitukipsiin verrattuna ja oli myös valtavan kokoinen. Portaiden nousu ja etenkin laskeutuminen saivat lähes epätoivon partaalle, kun keinupohja tuntui epävakaalta ja olin varma, että kellahdan kumoon joko taaksepäin tai eteenpäin aivan kohta, jos en heti. Kun vielä ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että ortoosi painoi jalkapöytää niin paljon, että kipu oli lähes sietämätön, oli lähellä, ettei edellisten viikkojen toiveiden täyttämä odotus olisi vaihtunut epätoivon kyyneliin. Siinä aamuyön tunteina ei auttanut muu kuin löystyttää ortoosi niin löysälle kuin uskalsin ja lopulta poistaa myös vakuumi, jotta pystyin loppuyön nukkumaan kivuitta.

Ja miten yhteiselo sitten alkoi sujua

Onneksi jo seuraavana aamuna posti toi ovelle toiset edellisellä viikolla tilaamistani paksupohjaisista tennareissa. Ja kun sanoin, että ne kannattaa tilata, niin todellakin tarkoitin sitä. Siitä nimittäin alkoi se onni ja autuus vähitellen löytyä - sen lisäksi, että seuraavina öinä jo heti nukkumaan mennessä löystytin ortoosin ja poistin vakuumin siihen luottaen, etten ikinä tule olemaan niin unenpöpperössä, etteikö tuo monen kilon painoinen jättimono muistuttaisi minua siitä, että se pitää kiristää ennen liikkeelle lähtöä.

Paksupohjaisilla kengillä, kun molemmat jalat ovat lähes saman mittaiset, kävely alkoi sujua todella nopeasti, ja aluksi akillesjänteessä tuntunut pieni kiristys kävellessä alkoi myös helpottaa. Seuraavina päivinä tein jo pieniä kävelylenkkejä ihan kohtuullista tahtia sauvojen kanssa, ja mitä pitemmälle viikko eteni, sitä vähemmän tukea otin sauvoista. Akilleksessa ei ollut tuntemuksia, mutta pohkeen yläosa ei tykännyt, jos siihen tuli vähänkään liikaa venytystä, joten vähän askeltaessa piti varoa, etenkin jos oli lievääkin "ylämäkeä". Ja ortoosilla könkätessä sitä ylämäkeä muuten löytyy sellaisista kohdista, joissa ei tervejalkaisena ole koskaan huomannut mitään mäkeä olevankaan.  

Pari päivää ensimmäisten tossujen saapumisesta saapuivat myös toiset tossut, minkä jälkeen minulla oli erikseen ulkokenkä ja sisäkenkä, joten pohjien pesu ja kivien puhdistuskin muuttui tarpeettomaksi. Kun vielä Vacopediin olin saanut mukaan suojapussin ulkoiluun ja kyynärsauvoista oli jo sisä- ja ulkopari, muuttui ulkoilukin jo niin vaivattomaksi kuin se ortoosilla, ”spice girls -tossulla” ja kyynärsauvoilla nyt voi olla.

Kävely alkoi sujua päivä päivältä paremmin ja tuen tarve väheni sitä tahtia, että perjantai-iltana uskalsin jo kokeilla muutaman ”askeleen” ottamista ilman keppejä. Onnistui, vaikka eihän ne mitään oikeita askeleita olleet. Lauantaina kävelin jo kotona varovasti töpöttäen ilman keppejä muutaman kymmenen metriä ja sunnuntaista alkaen olen liikkunut kotona jo kokonaan ilman keppejä portaita lukuunottamatta, joissa kepit tosin ovat enemmän henkisenä tukena kuin oikeasti enää auttamassa. Ulkoillessa kepit ovat edelleen matkassa ja tulevat varmasti vielä hetken pysymäänkin - sen verran epätasaisia ovat nämä lähireitit täällä.

Vinkkeinä alkuhetkiin elämässä ortoosin/Vacopedin kanssa:

1. Hanki oikeasti ne paksupohjaiset kengät. Kävely sujuu paremmin, minkä lisäksi selkäsi ja lonkkasi tulevat kiitämään sinua siitä, ettet kulje kuutta viikkoa aivan täysin vinossa.

2. Kävele niin paljon kuin kipu antaa myöten ja varaa painoa niin paljon kuin pystyt ja uskallat. Mitä enemmän liikut, sitä nopeammin varmuus löytyy ja sitä helpommaksi elämä muuttuu. Sen tunteen, kun voi ensimmäistä kertaa akillenjänteen katkeamisen jälkeen itse omin käsin kantaa täyden kahvikupin keittimen vierestä ihan  minne haluaa, haluaa kokea mahdollisimman aikaisiin - usko pois,  minä tiedän.

3. Liikkuminen on itselläni myös auttanut jo toisesta kipsiviikosta alkaen vaivanneeseen ongelmaan eli vammajalan varpaiden kylmenemiseen ja jalkaterän puuttumiseen. Vaikka kävely aiheuttaa ehkä hieman turvotusta nilkkaan, se myös tuntuu herättävän verenkierron niin, että tuo pari viikkoa ”tarpeettomana” mukana roikkunut raajakin saa oman osansa.

4. Uskalla löystyttää sitä ortoosia yöksi reilusti, jos et ole todella levoton nukkuja, eikä sinulla ole unissakävelytaipumusta.

5. Vaihda sukkia usein - se ortoosi alkaa haista. Ja koska ilman sitä ei saa liikkua, on mahdollisuus pehmusteen pesuun lähinnä teoreettinen, etenkin kuin pehmustetta ei saa rumpukuivata. Villasukka tai viljapohjasukka on oman kokemukseni mukaan paras. Lisäksi olen tilannut Softcaren hajunpoistajaa, jota joku netissä tähän käyttötarkoitukseen suositteli. Raportoin tuotteen tehosta sen saatuani.