Elämää kahdella jalalla

Ensimmäinen viikko kahdella kengällä kävellen

Viikko siis on vierähtänyt siitä, että sain ortopedilta luvan jättää ortoosin nurkkaan ja alkaa opetella kävelyä jälleen kengät molemmissa jaloissa. Tämä viikko on sujunut, onneksi, ilman sen kummempia sattumuksia. Mitä nyt salilla yksi penkki romahti sille istuessani (ei, vika ei ollut inaktiivisuuden kerryttämässä painossa, jota onneksi ei ole pahemmin tullut, vaan siinä, etten ollut huolellinen penkkiä säätäessäni). Hetkeksi sekin ehti säikäyttää, että sattuiko jotain, mutta onneksi istuin sen verran jalat eteen ojennettuna, ettei nilkka missään vaiheessa romahdusta edes meinannut päätyä 90 asteenkaan kulmaan. 

Mutta jälleen kerran tuli muistutus siitä, että koko ajan pitäisi jaksaa olla oikein ekstrahuolellinen, mikä ei valitettavasti ole omalle luonteelleni niitä luonnollisimmin tulevia asioita. Ja tuon jatkuvan keskittymistarpeen ja ekstrahuolellisuuden olen muuten huomannut siinä, että olen oikeasti monesti henkisesti ihan todella väsynyt päivän jälkeen, vaikka olisin tehnyt vain ihan normiasioita. Mutta kun koko ajan pitää pitää mielessä, että jalka on vielä tosi herkkä hajoamaan uudestaan - katso mihin astut, keskity portaissa, tule porras kerrallaan alas, varo kuoppaa, varo jäätä, varo kissaa, varo toista kissaa, varo maton reunaa, älä kurota molempien jalkojen varpaille nousten, älä itse asiassa varmuudeksi kurota mitäänkoskaanmistään, muista vaihtaa kantakorokkeet ulkokenkiin, muista vaihtaa kantakorokkeet sisäkenkiin, muista astua varovaisesti suihkusta... Jossain vaiheessa kapasiteetti vain loppuu.

Viikon aikana olen käynyt kuitenkin kahdesti salilla ja treeni on sujunut myös ilman ortoosia, kunhan on keskittynyt siihen tekemiseen ja esim. jalkojen koukistuslaitteessa jättänyt liikkeen sen verran vajaaksi, ettei pehmusteen paino tule akillesjänteen kohdalle. Kuntopyörän polkeminen minulta nyt on kielletty viikolle 12 asti, joten lämmittelyt olen tehnyt lähinnä kepin kanssa heiluen ja raajoja lämpimäksi pyöritellen. Salimatkat olen taittanut taksilla, vaikka itseni hieman hölmöksi olenkin tuntenut matkatessani neljän kilometrin verran taksin kyydillä treenaamaan. Mutta liukkaat kelit yhdistettynä siihen, että bussimatkat ja kuskien kiihdytykset ja jarrutukset pysäkeille eivät juuri nyt houkuttele kokeilemaan onneaan, ovat aiheuttaneet sen, etten oikein uskalla muutakaan matkustustapaa kokeilla ihan vielä. Edelleen toivon, että saan autolla-ajoluvan joulukuun fysioterapiakäynnillä, niin elämä helpottaa kummasti. Samalla pääsisi sitten helpommin uimaankin, kun ei tarvitsisi matkata useamman julkisen yhdistelmällä päästäkseen uimahalliin. Nyt tuo fysioterapeutin suosittelema uinti/vesijuoksu on vasta suunnitelmissa, jos saisin jonkun autollisen ystäväni houkuteltua seuraksi.

Miten kävely ja jumpat ovat lähteneet sujumaan

Kävelyllä olen käynyt liukkaudesta huolimatta päivittäin nastakengät jalassa, ja olen yrittänyt aina vähän edes pidentää matkaa. Nyt sunnuntaina kävelin jo vähän yli pari kilometriä yhtäjaksoisesti. Hidastahan se on. Ja edelleen onnun ihan selvästi. Eli otan ensin vammajalalla normaalin mittaisen askeleen eteen, ja sitten kiirehdin terveen jalan askeleen huomattavasti lyhyemmälle etäisyydelle eteen. Osin tuo varmasti johtuu akillesjänteen jäykkyydestä, osin siitä, että tasapaino tuolla vammajalalla on vielä aika olematon - ja osin sitten siitä, että pelkään hajottavani jänteen, jos sille tulee yhtään venytyksen tunnetta, joten en vain uskalla astua rennommin ja pitemmälle. Mutta koko ajan tuntuu, että vauhtikin paranee, vaikka edelleen mennään varmaan maksimissaan sellaista 3 km/h nopeutta eteenpäin. Ja vähän vähemmän onnun jokaisella kerralla. Eli eiköhän tämä kävelykin tästä vielä jossain vaiheessa uudestaan opita.

Nilkan ojennuksiin sain nyt siis vähän jäykemmän kuminauhan, joka viikon treenien jälkeen tuntuu mielestäni sekin jo liian löysältä. Ajattelin siis varovasti jossain vaiheessa kokeilla entisen keltaisen kumpparin yhdistämistä nykyiseen punaiseen, jotta saisin lisää vastusta. Nyt teen 30 toiston sarjoja 4-5 kertaa päivässä ja yritän pitää tuon punaisen kumpparin hyvinkin kireällä eli lisävastus voisi tulla ihan tarpeeseen, kun seuraavaan fyssarikäyntiin on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa.

Varpaillenousuja istuen olen tehnyt sekä niin, että polviin nojaamalla haen lisävastusta, että myös niin, että pidän polven päällä kevyttä käsipainoa tai kahvakuulaa. Tuo jälkimmäinen on helpompi itselleni, sillä jotenkin tuossa nojaillessa en osaa hakea hyvää asentoa, jossa saisin varpaillenousut tehtyä luontevasti ja järkevällä vastuksella. Painojen kanssa olen siitynyt nyt alun 2 kg kuulasta eilisillan 5,5 kg käsipainoon. Toistoja teen 20. Ajattelin, että tuntemusten mukaan aina pikkuhiljaa nyt säädän tuota painoa sitten ylöspäin, mikä onneksi sujuu helposti, kun noita erilaisia käsipainoja ja kuulia pyörii nurkissa enempi vähempi.

Noiden "voimaharjoitteiden" lisäksi olen jatkanut nilkan pyörittelyjä, jotta nilkan liikkuvuus vähän paranisi, minkä lisäksi sitten uutena tulivat kevyet niiaukset ja yhdellä jalalla seisomisen opettelu. Nyt nilkka liikkuu ojennussuuntaan jo huomattavasti paremmin terveeseen jalkaan verrattuna (kuvassa vasen tilanne viime viikolta, oikea kaksi viikkoa aiemmin). Jumppien lisäksi osaltaan asiaan on voinut vaikuttaa se, että iltaisin luen sängyssä vatsallani maaten, jolloin saan huomaamatta painettua tuota nilkkaa patjaa vasten suoremmaksi. Niiaukset ovat tosiaan hyvin pieniä polvien notkistuksia tässä vaiheessa, sillä sain luvan tehdä niitä tasan tarkkaan vain ja ainoastaan siihen asti, että akilleksessa alkaa tuntua kiristys. Yhtään sen alemmaksi ei kuulemma saa nyt tässä vaiheessa vielä mennä, vaikka kuinka mieli tekisi, ettei jänne veny liian pitkäksi. Yhdellä jalalla seisomisessa kehitys on ollut suorastaan räjähdysmäistä. Ensiyrityksen noin millisekuntien mittaisesta tuetta seisomisesta olen edennyt jo vaiheeseen, jossa pysyn parhaimmillani yhdellä jalalla (toki vähän horjuen vielä) jo yli kymmenen sekunnin ajan, ennen kuin on pakko ottaa seinästä tai tuolista tukea. Mutta sieltä ne pikkulihaksetkin heräävät vähitellen.

Kompressiosukat olen muuten havainnut aivan erinomaisiksi tähän toipumisvaiheeseen. Nilkka ei ole käytännössä kuin korkeintaan minimaalisesti turvoksissa päivän jälkeen, jos jalassa on ollut kompressiosukat. Tavallisilla sukilla turvotus sen sijaan on ihan silmin havaittavaa. Itselläni on käytössä Sidosteen kompressiosukat (kolme paria ja joululahjaksi olen toivonut lisää), joita normaalisti olen käyttänyt pitkillä juoksulenkeillä, sekä yksi pari ihan virallisia tukisukkia, jotka äitini sai leikkauksen jälkeen itselleen tuossa syksyllä sairaalasta. Suosittelen hankkimaan, jos ei itseltä satu useampaa paria jo löytymään.

Tulevaa ohjelmaa ja hetkellinen paluu ortoosin seuraan

Tällä viikolla ohjelmassa on vielä salikäynti PT:n seurassa, jossa katsotaan vähän muutoksia treeniohjelmaan. Toivon, että PT ammattitaidollaan keksisi jotain tuohon lämmittelyynkin, kun nyt tosiaan kaikki aerobiset laitteet ovat hetken aikaa kiellettyjen listalla. Toki juoksumatolla voisin kävellä, mutta en ole varma, ajaako tuo 2-3 km/h hiipiminen nyt varsinaisesti sitä asiaa, mitä lämmittelyllä haetaan. Yläkorppaliikkeisiin kaipaan kyllä jo muutosta, ja ehkä noita alakropan liikkeitäkin uskaltaisi osaa jo alkaa tehdä isommalla vastuksella ja lyhyemmillä sarjoilla. Luonteenlaadulleni kun ei keskittymisen lisäksi oiken sovi tuo pitkien sarjojen junnaaminenkaan, vaan olen aina ollut sitä mieltä, että yli 8 toiston sarjat ovat tylsiä :D.

Keskiviikkona lähden sitten yhden päivän pikareissulla Ruotsiin kongressiin. Tuolle matkalle sain siis luvan ottaa vielä ortoosin mukaan, ettei mitään satu. Ja etenkin, että muut ihmiset huomaavat, että jotain on vielä vähän rikki, jotta eivät ainakaan ehdoin tahdoin päälle kävele. Sitten torstaina pääsen takseilemaan Töölöön ja hyvästelemään tuon monon lopullisesti. Uskollisestihan se on palvellut, mutta en silti välttämättä halua sitä koskaan enää tavata.

Kengät vs. Ortoosi 2-0

Ortoosista eroon ja omin kengin kävelemään

Tänään koitti se päivä. Taksi kohti kirurgista osastoa ja horisontissa siintävää toivoa siitä, että kotiin palaisin ilman ortoosia. Ja niinhän siinä kävi. Ortopedi totesi, että akillesjänne palpoituu hienosti yhtenäisenä, jalka toimii ja pystyn painamaan ja vastustamaan sillä. Kaikki siis juuri kuten pitää, joten saan hyvästellä ortoosin. En tosin ihan täysin, sillä olen ensi viikolla taas lähdössä työmatkalle, joten sain luvan pitää ortoosin hallussani siihen asti, että tuon reissun voin tehdä vielä se jalassa, ettei vain satu mitään. Ja sitten ensi viikon lopulla saan vihdoin käydä jättämässä senkin Töölöön. Kepit sinne jo tuulikaapin palautuslaariin poistuessani tökkäisin.

Fysioterapeutin kanssa testailtiin jalan liikkuvuus, joka oli kuulemma juuri hyvä tässä vaiheessa - noin 40 astetta. Akilles on sopivan jäykkä, joten ei ole huolta, että se jäisi niin pitkäksi ja löysäksi, että sen takia lihasvoima ei palautuisi pohkeeseen kunnolla. Myös kävelykykyni todettiin kelpaavaksi tähän hätään, kun varovasti testailin käytävää edestakaisin omilla kengillä ja kantakorokkeilla talsimista. Vähän kuulemma robottimaista oli, mutta keskivertoa paremman näköistä, joten nyt sitten rentoutta ja pitempää askelta hakemaan. Kovin kannustavia olivat sekä fysioterapeutti että ortopedi.

Seuraavan kuukauden aikana on siis tehtävänä opetella kävelemään. Lisäksi sain uuden, punaisen kumpparin pohjelihasjumppaan sekä luvan alkaa harjoitella niiaamista ja yhdellä jalalla seisomista. Vähän tuli olo, että olenko nyt kirurgisella osastolla vai eksyinkö vahingossa neuvolan ovesta sisään :D. 

Niine hyvineni sitten Töölöstä ulos ja taksiin ja sitten kotiin pikku hiljaa kaksijalkaisen elämään totuttelemaan. Sisälläkin pidän nyt siis salitossuja, joissa on nuo noin 1,5 cm kantakorokkeet, jotka pitää sitten muistaa siirtää aina ulkokenkiin. Korokkeita neuvottiin pitämään kaksi kuukautta ja muutenkin olemaan tuon ajan ihan huippuvarovainen. Uimassa ja vesijuoksemassa saa alkaa nyt käydä, joten pitää tsekata, missä lähihallissa altaaseen pääsee muuten kuin niillä perinteisillä metallitikkailla. Kuntopyöräilyyn tuli nyt kielto, joten tuo uinti/vesiliikunta on ainoa vaihtoehto aerobiseen treeniin nyt seuraavan kuukauden ajan. Ja autolla saan ajaa vasta, jos ja kun 20.12. fysioterapiatapaamisella tulee sille vihreää valoa. Jouluksi rattiin olisi kyllä toivottu lahja. 

Portaita saan nousta jo vuorotahtia, mutta normaaliin laskeutumiseen saan siirtyä aikaisintaan parin kuukauden päästä. Mutta on tämä kyllä jotenkin tosi hieno tunne olla ilman monoa jalassa, vaikka ihan pirusti kyllä jännittää kävely. Ja etenkin tietysti se, ettei nyt vaan riko tätä heti uudestaan.

Juuri kävin vielä valoisan aikaan tekemässä ensimmäisen, noin kilometrin mittaisen kävelyn. Tai lähinnä hitaasti hiipimisen. Vauhti ei päätä huimannut ja askelpituus oli minimaalinen, mutta pystyin liikkumaan jotakuinkin ontumatta, eikä jalka tuntunut missään vaiheessa pahalta. Koko ajan jännitin aika lailla koko vartalolla ja kaikilla lihaksilla ehkä korvalehtien liikuttajia lukuunottamatta, mutta kyllähän se hienolta tuntui. Valitisin reitiksi kulkea lähikadun jalkakäytävää edes-takaisin siihen suuntaan, jossa tiesin, ettei ole tällä hetkellä mitään kaivantoja, kuoppia tai muita ylläreitä. Luulenpa, että samaista reittiä seurailen nyt seuraavatkin päivät. Etenkin, kun säätiedot lupaavat lunta, plussaa, pakkasta, vettä, lunta... seuraaviksi päiviksi juuri sopivasti.

P.s. Paksupohjainen kenkä sai fysioterapeutilta erityiskehut. Oli kuulemma nähnyt ties mitä virityksiä ihmisillä, mutta ekan kerran omalla urallaan sen, että jollain oli oikeasti kenkä, jonka pohja oli tarpeeksi paksu. No, oli toki nuori fysioterapeuttikin. Jos siis joku juuri akilleksensa katkaissut haluaa lunastaa itselleen täysin käyttämättömän oikean jalan tossun tai vähän vähemmän käyttämättömän vasemman jalan tossun kokoa 37 (reilu, menee varmasti 38 jalkaankin), niin laittakaapa kommenttia - täältä saisi noutaa Pätkis-patukan hinnalla ;).

Matkalla ortoosi jalassa

Työmatka Englantiin jalka paketissa

Tällä viikolla ohjelmassa oli tosiaan työmatka Englantiin. Lähdin matkaan keskiviikkona iltapäivällä klo 16 lennolla ja palasin perjantaina yöllä yhdentoista maissa laskeutuneella lennolla. Matkaan siis lähdin viimeisen ortoosiviikon loppupuolella, mikä oman järkeilyni mukaan oli kuitenkin se paras ajankohta matkustaa akillesjänteen kuntoutuksen alkuaikoina. Kepit otin matkaan, vaikken niitä ole enää pitkään aikaan kotimaassa käyttänyt, sillä tiesin, että matkalla on ohjelmassa tutustumiskierroksia jalan, joiden aikana minun on edes jotakuinkin kyettävä siirtymään tervejalkaisten joukkojen mukana paikasta toiseen.

Lentokentällä ja lennolla liikuntarajoitteisena

Lensin Finnairilla ja voin todeta, että heillä ainakin tuo avustuspalvelu pelasi ihan kiitettävän hyvin. Helsinki-Vantaalla oman ongelmansa toi se, että kakkosterminaaliin ei remontin takia päässyt suoraan, vaan taksi joutui jättämään minut ykkösterminaaliin, josta könkkäsin ortoosin, keppien ja matkatavaroitteni kanssa kakkosterminaaliin, miten parhaiten taisin. Vasta jälkikäteen opin, että kakkosterminaalista olisi löytynyt avustuksen kutsupiste, johon olisin voinut tilata sisäpuhelimella avustajan. Minä sen sijaan vain seurasin Finskin sovelluksen ohjetta ilmoittautua check in tai package drop -tiskillä. 

Rullatuoliin päästyäni homma hoitui sujuvasti - ensin pääsin ohituskaistaa turvatarkastusjonojen ohi, sitten ”golfkärryllä” ei-EU -lentojen porteille ja lopulta ensimmäisenä koneeseen. Lennon aikana jalka pärjäsi ihan hyvin, vaikka olin ennen matkaa miettinyt, aiheuttaisiko paineenvaihtelu ongelmia. Laskeutumisen jälkeen Heathrown päässä minua odotti rullatuoli ja avustaja koneen ovella ja minut rullailtiin taas sujuvasti passintarkastuksen kautta ulos, jossa esimies ja kollega odottelivat. Siitä siirryttiin lyhyt matka esimiehen autolle ja lähdettiin huristelemaan kohti lopullista määränpäätä parin tunnin verran. Edessä oli vielä illallinen koko koulutustilaisuuteen osallistuvien porukan kanssa ja sänkyyn pääsin lopulta noin yhdeltätoista paikallista aikaa eli yhdeltä Suomen aikaan - täysin ryytyneenä.

Koulutusta ja muuta ohjelmaa jalka paketissa

Koulutusohjelmasta selvisin hengissä, vaikka kepeillä kinkkaamista tuli ihan kiitettävä määrä päivässä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että ohjelma oli niin tiivis, etten käytännössä ehtinyt tehdä kuntoutustreeniä jalalle koko reissun aikana kuin viisi kertaa. Ke illalla, to aamulla, päivällä ja illalla ja pe aamulla. Kun tähän vielä yhdisti lennon ja pitkän automatkan sekä sen, että kaikki liikkuminen tapahtui joko kepeillä askelta keventäen, jotta olisin nopeampi, tai sitten autokyydillä, jotta en hidastaisi muita pitemmillä siirtymillä, ja kaikki muu aika oli istumista, ei ehkä ole ihme, että jalka otti nokkiinsa. 

Eli nilkka, joka vielä keskiviikkoaamuna oli näyttänyt jo lähes normaalilta, oli reissun aikana aivan järjettömän turvonnut ja jäykkä. Yhtä pahalta se oli viimeksi näyttänyt ehkä ensimmäisen ortoosiviikon lopulla.

Kotimatka ja jälkiseuraamukset

Kotimatka sujui käänteisessä järjestyksessä. Ensin Heathrowlle kaksi tuntia autolla - tällä kertaa saksalaisten kollegoiden onneksi loistavassa seurassa - sitten rullatuolilla läpi turvatarkastusten, avustettavien aulaan portin aukeamista odottamaan puoleksitoista tunniksi, sitten portille, ekana koneeseen, koneesta rullatuoliin ja rullatuolilla ohi kaikkien jonojen lopulta taksiin ja taksilla kotiin. Sujuvaa ja nopeaa, mutta samalla myös lähes kahdeksan tuntia istumista melkeinpä putkeen.

Lopputuloksen koko suorituksesta voi nähdä alla olevista kuvista. Ensimmäinen elefanttijalka on pe illalta, toisessa kuvassa näkyy ero siinä, miltä jalka näytti ennen matkaa maanantaiaamuna ja miltä sitten matkan  jälkeen lauantaiaamuna ja kolmannessa tilanne tältä sunnuntaiaamulta. Eli melkoinen takapakki tuohon jalan tilaan on tullut turvotuksen osalta. Saas nähdä, mitä mieltä ortopedi on huomenna, jos tuo nilkka on yhtä edustava vielä ortoosin poiston yhteydessä.

Suosittelisinko muille matkailua ortoosiaikana? Enpä suoranaisesti tällä kokemuksella. En ainakaan, jos lähdet matkaan niin, ettet pysty itse mitenkään vaikuttamaan aikatauluihisi. Homma saattaa toimia, jos voi pitää taukoja halutessaan, tehdä harjoitteita haluttaessaan, liikkua sitä tahtia ja sillä tyylillä kuin haluaa, on määränpäässä pitemmän aikaa… mutta tällä nyt kokeilulla tyylillä en kyllä suosittele hommaa kellekään. Mutta tulipahan kokeiltua - älkää muut tehkö perässä.

Seitsemän viikkoa takana - viimeistä viedään

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Nimittäin yhteinen aika Vacopedin kanssa. Toisiksi viimeinen viikko ortoosiaikaa on nyt takana. Kävely on alkanut edistyä ihan mukavasti. Siinä missä vielä alkuviikosta varoin astumasta ortoosilla kunnolla ihan koko nilkan liikeradalla, sunnuntain pienellä päiväkävelyllä meno alkoi olla jo melko sujuvaa ja välillä askelrytmikin oli lähes normaali, vaikka toki kovin hitaasti edelleen mennään ja rollaattorimummotkin melkein viuhuvat ohi.

Alkuviikosta huomasin itsekin, että kävelyni oli aika ontuvaa - otin ortoosijalalla pitemmän askelen eteen, minkä jälkeen kiirehdin terveellä jalalla äkkiä nopean, lyhyemmän askelen, etten vain olisi tuonut liikaa painoa ja venytystä akillesjänteelle. Lisäksi astuin terveellä jalalla vähän sivuun normaalilta kävelylinjalta. Kuten eräs toinen akillesblogissaan kertoi fysioterapeutin kommentoineen kävelyä ortoosin poiston jälkeen, se muistutti lähinnä entisen presidenttimme etenemistä. Päästäkseni eroon Ahtisaarimaisuudesta kävelyssä, olen nyt tietoisesti keskittynyt hommaan sisällä liikkuessani ja kävellyt tooodeellla hiiiitaaalllla rytmillä niin, että oikein keskityn siihen, että askelet ovat yhtä pitkiä, ortoosijalallakin rullaan koko askelen eteen ja otan terveellä jalalla askelen suorassa linjassa. Tämä on selvästi parantanut kävelyäni myös ulkona, vaikka edelleenkin yrittäessäni edetä yhtään reippaammin, ontuminen tuppaa palaamaan.

Jumppa jatkuu ja edistystä tapahtuu

Viikko sitten kerroin olleeni alussa vähän hukassa uuden parhaan ystäväni, maailman löysimmän jumppakuminauhan, kanssa. Yllättävän nopeasti nuokin ongelmat katosivat, kun vain muutaman kerran tein jumppaa todella kevyellä vastuksella. Kun lihakset alkoivat keksiä, mitä haluan niiden tekevän, pystyin joka päivä lisäämään toistoja ja kuminauhan kireyttä. Nyt aamulla tein jo 30 toistoa hyvinkin tiukalle kiristetyllä kuminauhalla. Joka siis edelleenkin on todella löysä, sillä itse kumppari on niin ohut.

Sen huomaan, että nilkan liikkuvuus ojennussuuntaankin on todella paljon heikompi kuin terveessä jalassa, mitä sitten pyrin alitajuisesti selvästi kompensoimaan varpaiden ojennuksella. Nyt olen tuostakin tavasta yrittänyt eroon keskittymällä siihen, että pidän varpaat levitettynä ja mieluummin vähän säärtä kohti taivutuksesta jalkaa jumpatessani. Myös istuen tehtävässä pohjejumpassa keskityn pitämään varpaat leveällä ja välttämään ”varvistusta”, jotta paino pysyy päkiällä ja liike tulisi pohkeesta. En usko tuon liikkuvuuden puutteen johtuvan vain lihasvoiman puutteesta, sillä tuntuu, että passiivinenkin liikkuvuus on rajoittunut jotakuinkin tuohon samaan kohtaan. Eli en edes varovasti venyttämällä saa nilkkaa ojennettua yhtä suoraksi kuin tervettä verrokkia. Johtuisiko sitten siitä, että kipsiaikana ja ortoosiajan aluksi tuo liikerata oli joka tavalla niin rajoitettu, että nilkka on jämähtänyt jotenkin paikoilleen. En tiedä, mutta toivon, ettei tuo jää pysyväksi ominaisuudeksi ainakaan ihan noin radikaalina erona.

Seisomistakin opettelen joka kerta jumpan päätteeksi. Taisin jännittää sitä ihan turhaan. Hyvinhän se menee ja mielestäni saan painon tasaisesti molemmille jaloille. Tosin vammajalka alkaa väsyä uskomattoman nopeasti jo pelkästä seisomisesta. Osin varmaan siksi, että jännitän varmuuden vuoksi ihan jokaista lihasta sen sijaan, että osaisin seistä vielä rennosti.

Niin, ne lihakset

Salilla olen käynyt nyt yhteensä kahdeksan kertaa. Vaikka tuo treeni varmasti on auttanut ehkäisemään totaalisen lihaskadon, huomasin viime viikolla, että sen lisäksi, että oikean jalkani pohjelihaksen kohdalla on lähinnä kuoppa, myös aiemmin vahvemman oikean reiteni ympärysmitta on tällä hetkellä ihan silmin havaittavasti ohuempi kuin vasemman. Lisäksi myös vasen pohje tuntuu pienentyneen nyt, kun en enää kepeillä hyppele. Sille kun en ole erikseen tehnyt mitään pohjetreeniä ja normaaliolojen juoksu ja hyppiminen on jäänyt pois, niin eipä sekään ole pahemmin hommiin joutunut. No, siinähän se sitten kuntoutuu toivottavasti kaverinsa rinnalla sekin.

Viimeinen viikko ennen h-hetkeä 

Tällä viikolla minulla on edessä työmatka Englantiin. Jo pelkästään ortoosin kanssa matkustaminen jännittää, minkä lisäksi sitten tulee vielä kaikki koronasäätö. Ihan hirveästi en siis reissua odota, mutta eipä tässä vaihtoehtojakaan ole. No, ainakin saan Finnairilta kyydin rullatuolilla molemmissa päissä ja pääsen ekojen joukossa koneeseen. Kumppari lähtee matkaan mukaan, ja aion kuitenkin yrittää tiiviin ohjelman välissä ehtiä tehdä kuntoutusjumpat muutenkin kuin aamulla ja illalla. Tosin paras mahdollinen väli tämä lienee reissulle, kun olen ortoosiajan lopulla. Seuraavaan pariin kuukauteen en todellakaan haluaisi matkalle joutua. 

Tänään yritän ehtiä vielä salille ja sitten viikonloppuna toisen kerran. Ja sitten ensi maanantaina ortoosia hyvästelemään. Saas nähdä, kuinka pian sen jälkeen uskallan taas salille. Tai lähinnä bussiin - osa kuskeista kun on ortoosin kanssa matkatessakin ollut autuaan huomioimaton liikuntarajoitteelleni. Siinä vaiheessa, kun ei ole mitään ulkoista indikaattoria vammasta, voi olla, että pääsen iloisesti lentelemään lähtökiihdytyksissä ja pysäkille jarrutuksissa. Siispä toivon, että jalka kuntoutuisi nopeasti siihen kuntoon, että uskallan auton rattiin.

Kuusi viikkoa akillesjänteen katkeamisesta

Kuudes viikko takana

Kuudes viikko meni ilman sen suurempia tapahtumia. Kävely alkoi sujua, kuten odotettua, koko ajan paremmin, mutta ortoosin rajoitettu liikkuvuus yhdistettynä tasapohjaan aiheutti sen, että askellus oli vielä viikon lopullakin vähän töksähtävää ja ontuvaa, vaikka vauhti koko ajan paranikin. Kovasti sai keskittyä, ettei olisi alitajuisesti kääntänyt ortoosijalan jalkaterää astuessa ulospäin menoa helpottaakseen. Yritin tätä välttää ihan sillä ajatuksella, että tuosta virheasennosta poisoppiminen voi olla hankalaa sitten myöhemmin. Plus ei se varmaan lonkalle ja polvellekaan hyvää tee. Etenkin kun nukunkin käytännössä jalka ulkokierrossa suuren osan yötä, koska se on selällään nukkuessa ainoa asento, jossa ortoosi ei ala jossain vaiheessa yötä painaa jotain kohtaa jalasta. Kyljellään nukkuminenkin onnistuu, jos tungen peiton ortoosin ja terveen jalan väliin, mutta se tosiaan vaatii aina tuon säätämisen ja jossain vaiheessa herään siihen, että peitto on jossain muualla ja terve jalka ilmoittelee, että muovihäkkyrä ei ole kiva alusta.

Salilla ortoosi jalassa

Salikäynnitkin jatkuvat ja pientä edistystä on havaittavissa. Lähinnä siis siinä, että pystyn polkemaan kuntopyörää jo kymmenen minuuttia ongelmitta. Ensimmäisillä kerroilla polkeminen, vaikka käytännössä lähes ilman vastusta tapahtuikin, alkoi jossain vaiheessa sattua sääreen. Ilmeisesti lihakset ortoosin sisällä aktivoituivat juuri sen verran, että alkoivat turvota, minkä seurauksena oli sitten puristava kipu. Nyt lihakset ilmeisesti ovat jo tottuneempia siihen, että saavat osalleen jotain rasitusta, eikä reaktio ole niin suuri.

Viime viikolla kävin salilla kolmesti ja kyllähän se tekee hyvää etenkin korvien välille, vaikkei mitään todella kunnon treeniä pystykään tekemään. Toisaalta tuo on melkoinen ponnistus siinä mielessä, että hidas kävelyvauhti, bussimatkat ja treeni yhdistettynä hommaan menee aivan tuhottomasti aikaa. Vaikka paluumatkan bussi sattuisi tulemaan kohtalaisen sopivasti, koko salikeikkaan menee 2,5 tuntia. Ja jos myöhästyn juuri paluubussista, voi aikaa mennä pahimmillaan kolmekin tuntia. No, eipä tässä toisaalta ole kiire varsinaisesti minnekään.

Ortoosin säätö numero 2 ja uusia jumppaliikkeitä

Sunnuntaina sain vapauttaa Vacopedin liikkuvuuden kokonaan eli nyt jalka saa astuessa taipua jo yli 90 asteen. Olin etukäteen - edelliskerran kauhukokemuksen jälkeen - jännittänyt aika paljon alitajuisesti sitä, katoaako kävelykykyni taas hetkellisesti. Näin ei onneksi käynyt, vaikka aika varovasti nyt tällä hetkellä askellan. Heti säädön jälkeen talsin keppien kanssa olkkaria ympäri kymmenisen minuuttia ja jo siinä ajassa akillesjänne tuntui sopeutuvan aika hyvin uuteen liikelaajuuteen. Mutta selvästi nyt maanantaiaamunakin varon astumasta kovin reippaasti koko liikeradalla eli hetki varmaan menee, että uskaltaa taas täysin luottaa askeleeseen.

Nilkan heiluttelujen lisäksi sain nyt aloittaa myös kuminauhajumpan eli todella löysällä kumpparilla vastustaen teen varovaisia nilkan ojennuksia 10 kertaa kolmesti päivässä. Lisäksi samat 3x10 teen istuen päkiöille nousuja. Jälkimmäinen liike menee ihan kivasti, kunhan keskityn ja teen hiiitaaaassstii, sen sijaan kumpparin kanssa olen vielä vähän hukassa. En oikein tiedä, kuinka kovaa ja kuinka suurella liikeradalla uskaltaisin tehdä. Ekat yritykset taisi ainakin mennä vähän liian reippaasti, sillä sain liikkeen sattumaan jonkin verran akilleksessa. Siispä liikerata pienemmäksi ja kumppari löysemmäksi. Nyt ei satu, mutta en ole sitten varma tehostakaan. Tosin kai ihan mikä tahansa vähäkin auttaa tässä vaiheessa, kun jalassa ei ole käytännössä yhtään voimaa. Katsotaan, missä vaiheessa uskaltaisi sitten vähän lisätä vastusta vai uskallanko ollenkaan ennen seuraavaa lääkäri/fyssarikäyntiä. Kahdella jalalla seisomistakin pitäisi alkaa opetella, mutta sitä lykkään suosiolla pari päivää, että edes muutama lihassolu on pohkeessa ehtinyt herätä.

Sen olen huomannut, että oikeasti kaipaisin paljon enemmän ohjeistusta ja tukea joltain ammattilaiselta tähän väliin. Sen sijaan, että annetaan vain jumppaohjeet käteen, olisi todella hyvä, jos nuo eri vaiheet kuntoutuksessa ja niiden aikaiset mahdolliset tuntemukset olisi myös siinä ohjeiden mukana. Eli paperissa lukisi ortoosinsäätöpäivän kohdalla paitsi säätöohje, myös se, että säädön jälkeen voi sattua ja tuntua ikävää venytystä, mutta se on normaalia ja helpottaa muutamassa päivässä. Ja että pari päivää kannattaa kulkea ehkä taas kepeillä. Samoin kumpparijumpan kohdalla voisi lukea tarkemmin, miten kevyesti aloittaa ja millaisia tuntemuksia voi tulla ja miltä saa tai ei saa tuntua tehdessä. No, ensi fyssaritapaamisella pitää tajuta kysellä itsekin sitten tarkemmin ihan kaikki. 

Mutta vinkkinä perässä tuleville akilleksensa katkaiseille siis se, että mikäli ette tapaa fysioterapeuttia jokaisen ortoosin säädön yhteydessä, vaan vain ortoosiajan alussa ja lopussa, kyselkää todella tarkkaan, miten mikäkin liike tehdään, miltä niiden kuuluu tuntua ja miltä ei saa tuntua, kuinka kevyesti aloittaa, missä vaiheessa ortoosiaikaa voi tuntua ikävältä jne. Elämä on helpompaa, kun osaa varautua, eikä tarvitse itse sitten epävarmana pohtia, mitä mikäkin tuntemus nyt tarkoittaa tai on tarkoittamatta.