Vuosipäivän viettoa - tasan 12 kk akillesjänteen katkeamisesta

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun akillesjänteeni katkesi koripallopelin viimeisillä minuuteilla ja alkoi pitkä ja kivinen taival kuntoutuksen parissa. Vuosi on ollut pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon - niin epätoivoa, iloa kuin tasaista arkeakin. Suurimpia ilon hetkiä tämän vuoden aikana ovat olleet hiihdon aloittaminen helmikuussa, ensimmäiset juoksuaskeleet ulkona huhtikuussa, ensimmäinen koripalloharjoitus toukokuussa, ensimmäinen juostu 10 km elokuussa, ensimmäinen peliin osallistuminen koripallossa syyskuun alussa ja viimeisimpinä ensimmäinen juostu 20 km kaksi päivää sitten. 

Tällä hetkellä jalka on toimiva, vaikkei vielä läheskään entisen veroinen. Pystyn siis juoksemaan tasaisen rauhallista tahtia pitkäänkin - noin 18 km jo ennen jalan väsymistä - mutta nopeutta on vielä paljon poissa, koska vammajalan pohkeesta puuttuu vielä paljon voimaa. Niinpä juoksuvauhtini ovat entiseen verrattuna edelleen noin 30-45 sek/km hitaampia kuin ennen vammaa. Samoin koripalloa pelatessa huomaan edelleen alitajuisesti varovani nopeita suunnanmuutoksia ja spurtteja ja välttämään ihan kaikkein pahimpiin tilanteisiin menoa. Silti eilisen treeneissä huomasin nopeuden ja liikkumisen rohkeuden menneen jo eteenpäin sen verran, että aloin taas päästä puolustajista pallon kanssa ohikin. Nyt kun kolme itselle asettamaani tärkeintä rajapyykkiä vuoden ajalla on saavutettu (pystyn pelaamaan taas koripalloa ainakin jollain tasolla, pystyn juoksemaan 20 km ja pystyn juoksemaan jotakuinkin järkevän matkan alle 6 min/km vauhdilla), on syys/talvikauden tavoitteenasetteluni se, että saan pohkeeseen niin paljon lisää voimaa kuin vain mahdollista ja pystyn parantamaan nopeusominaisuuksiani niin lähelle entistä kuin mahdollista. Samalla pikkuhiljaa pitää myös peruskuntoa hilata ylös, jotta sykkeet lenkeillä laskevat sen 10-15 pykälää. Keväällä sitten toivottavasti pääsen palaamaan myös polkujuoksun ja CrossFitin pariin. 

Pohkeesta huomaa edelleen, että se on ohuempi kuin vierustoverinsa, mutta ei enää niin selkeästi, että vammasta tietämätön asiaan mitään huomiota kiinnittäisi. Itse sen toki näen heti. Mutta pohkeessa on kuitenkin jo muotoa myös sisäsyrjällä ja yksistään tarkasteltuna tuo vammajalka näyttää jo ihan jalalta - ei enää tikulta. Toki vierustoverissa sitä muotoa on vielä huomattavasti enemmän.

Aloin miettiä jonkinasteista yhteenvetoa nyt tästä ensimmäisestä vuodesta - eli mitä asioita voisi olla hyvä tietää siinä vaiheessa, kun se akillejänne on juuri katkennut ja koko tämä taival on vielä edessä:

1. Akillesjänteen kuntoutus todellakin on maraton, ei sadan metrin juoksu. Ja ihminen, joka ei ole itse akillesjännettään katkaissut, ei voi tajuta, miten isosta ja pitkäkestoisesta vammasta oikeasti on kyse. Varautukaa siis henkisesti siihen, että hyvää tarkoittavat ihmiset jossain vaiheessa kovin viattomasti ihmettelevät, miten et vieläkään ole siihen, tähän tai tuohon kykeneväinen, tai miten edelleen kävelet niiin hitaasti ja miten on sykkeet vielä noin korkealla, vaikka juoksuvauhti on hidas.  
2. Jos lääkäri kysyy teiltä, tarvitsetteko sairauslomaa, niin oikea vastaus ei ole "ei tartte, voin tehdä etenä kotitoimistolta näitä mun hommia", vaan oikea vastaus on "kyllä kiitos". Koska oikeasti etenkin se alkuvaihe on henkisesti ja fyysisesti niin rankkaa, että sen sairausloman tarvitsee, jos työ on henkisesti yhtään vaativampaa (fyysisessä työssä sairausloma on tietysti itsestäänselvyys). Etenkään juuri vaihdettu työpaikka ja akillesjänteen kuntoutus ei ole hyvä yhdistelmä korvien välille.
3. Alusta asti kannattaa liikkua niin paljon kuin mahdollista. Ortoosiaikana kävelemään lähteminen ilman keppejä heti kun se vain onnistuu, on oikeasti hyvä idea. Ja tähän auttaa se, että hankkii paksupohjaisen kengän siihen toiseen jalkaan niin, että kävelee jotakuinkin suorassa - eipähän aiheuta sitten rasitusvammoja muualla kehoonsa ja askelkin sujuu paljon normaalimmin.
4. Myös salilla kannattaa alkaa käydä heti ortoosivaiheen alussa (kipsiajan pyhittäisin kokonaan siihen alkutoipumiseen), jotta lihaskato minimoituu.
5. Siinä vaiheessa, kun pääsee ortoosista eroon, kannattaa kävellä, kävellä ja kävellä. Vaikka se pohkeen voimaharjoittelu on myös todella tärkeää, omalta osaltani voin lähes 100 % varmuudella väittää, että toipuminen sujui alkuun hitaasti juuri siksi, etten päässyt kävelemään niin paljon kuin mahdollista, koska kelit ulkona olivat aivan kamalat (epätasaista jääkumparetta, jota kaupunki ei lopulta enää edes yrittänyt hiekoittaa tai hoitaa, välillä paksua, auraamatonta lunta, välillä vettä jään päällä), ja koska salien sulku koronan takia osui juuri siihen väliin, kun kävelyä olisi voinut aloittaa. En siis pystynyt käytännössä kävelemään se paremmin normaalisti ulkona kuin sisällä juoksumatollakaan. 
6. Muutenkin pohkeen lihasvoiman ja jalan kokonaiskuntoutumisen kannalta pelkkää voimaharjoittelua tärkeämpää on tehdä niitä normaaleja asioita täydellä liikeradalla. Eli kävelyn (paljasjalkakengillä heti kun jänteen kunto sen sallii) lisäksi kaikenlainen hyppiminen, pomppiminen, juoksu, epätasaisella kävely, mäkikävely, mäkijuoksu jne. kehittävät sitä vammajalan pohjetta ja koko jalkaa paremmin, kuin joku prässissä tehtävä pohjejumppa tai varpaillenousut (joilla toki niilläkin on tärkeä rooli!!)
7. Se toipuminen ottaa aikansa, ja vaikka hyvällä tuurilla, jos vamma on tullut "optimaliseen kohtaan" tai jänne ei ole ihan kokoaan poikki, ne netistä löytyvät tarinat siitä, miten 5 kk kuluttua juostiin maraton tai pelattiin taas täysillä sählyä, saattava omallakin kohdalla pitää paikkansa, henkisesti kannattaa varautua siihen, että vasta sen vuoden päästä pystyt tekemään jotakuinkin niitä samoja asioita kuin teit ennen vammaa, vaikket ehkä vielä ihan samoilla tehoilla. Ja jos ennen vammaa teit jotain todella kovan tehon ja impaktin treeniä, voipi olla, että et sen pariin palaa vielä vuodenkaan päästä.
8. Eli varatkaa itsellenne vähintään se 12 kk toipumiseen - ja sen perään vielä toinen 12 kk, jotta pääsette oikeasti siihen kuntoon, mihin vamman jälkeen on mahdollista päästä. Älkää vaipuko epäitoivoon, jos välillä jumittaa ja tuntuu, ettei mikään edisty - kyllä se sitten jossain vaiheessa lähtee taas etenemäänkin. 
9. Kokeiltaa rohkeasti eri kuntoutusvaihtoehtoja, jos jokin ei toimi teille. Ottakaa fysioterapeutti tueksi kuntoutukseen, mutta jos jokin ei tunnu itsellenne hyvältä ja toimivalta, uskaltakaa myös siitä sanoa ja olla tekemättä. Itseäni jälkikäteen harmittaa se, että ohjelmaan tuli monia tasapainoa ja lihashallintaa vaativia yhden jalan liikkeitä ihan liian aikaisessa vaiheessa niin, että liikettä tehdessäni sitten kompentoin pohkeen olematonta voimaa muilla lihaksilla. Nyt noita virheasentoja ja vääriä liikeratoja on todella vaikea lähteä "poisoppimaan". Eli ensin se pohkeen voima riittävälle tasolle, vasta sitten haastavammat liikkeet!
10. Muistakaa pitää huoli myös sen terveen puolen jalasta, sillä se on todella kovalla rasituksella ja myös sen liikeradat ovat rajoittuneet vamman aikana (esim. kyykkäämistä ei tehdä kummallakaan jalalla noin puoleen vuoteen, joten se terve jalkakin vaatii rauhallisen aloituksen ja rasituksen lisäyksen, tai muuten on polvi tai jokin muu paikka kohta kipeänä).
11. Hoitakaa myös pääkoppaanne ja muistakaa uskoa siihen, että kyllä tästä vammasta toipuu - jos ei ihan takaisn maailman huipulle, ainakin iloiseksi liikunnanharrastajaksi takaisin omien lajien pariin.

Paluu kentille akillesjännevamman jälkeen

11 kuukautta ja yksi viikko. Tasan. Niin kauan oli kulunut tänään siitä, kun ajanlasku jakautui aikaan ennen ja jälkeen akillesjännevamman. Niin kauan - tasan - oli myös kulunut siitä, kun viimeksi pelasin koripalloa. Siis oikeasti pelasin, en vain tehnyt harjoitteita. Tänään kuitenkin koitti se päivä, kun piti vain uskaltaa. Korvienväli oli kovilla ja pisti välillä kunnolla hanttiin, enkä uskaltanut tilanteisiin mennä läheskään täysillä, mutta kyllä se touhu sentään ihan koripallon pelaamista muistutti. Ja selvisin hengissä ja ehjänä.

Koripallon pelaamisen lisäksi olen nyt juossut yhtäjaksoisesti jo 14 km 7:15 tahtia ja painellut 6 km 6 min/km tahtia ja 3,5 km 5:50 min/km tahtia. Ja hyppinyt ja pomppinut fyssaritreeneissä kuin heikkopäinen. Pohjelihas on edelleen ohuempi ja heikompi kuin vierustoverinsa, mutta jalka toimii päivä päivältä paremmin. Toisen jalan polvi kylläkin oireilee edelleen ihan kunnolla, joten voimatreeniä joudun nyt säätämään oikeastaan enemmän ”terveen” jalan kuin vammajalan ehdoilla. Mutta tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden rajapyykkiä.

Yli 10 kuukautta jo mennyt akillesjänteen katkeamisesta - missä mennään kuntoutumisen osalta

Pitkästä aikaa päivitystä akillesjänteen kuntoutuksen tilanteesta. Kevät ja kesä on mennyt kiireisinä ja akillesjänteen kuntoutuskin on muuttunut jo niin rutiininomaiseksi, ettei asiaa enää koko ajan jaksa ja ehdi sen kummemmin ajatella. Niinpä edellisestä päivityksestäkin on päässyt vierähtämään jo yli kaksi kuukautta. 

Tällä hetkellä jonkinasteisen pitemmän jumistusvaiheen jälkeen akillesjänteen ja pohkeen kunto on vihdoin taas lähtenyt kehittymään. Tuon edellisen päivityksen jälkeen tuntui, että kaikki kehitys loppui joksikin aikaa kuin seinään - etenkin voiman osalta. Juoksuvauhti ja -matkat kyllä pikkuhiljaa paranivat, mutta varpaillenousuissa liikerata oli todella vajaa, eikä toistoja saanut yhtään enempää, ja varpailla kävelyä yrittäessä jalka lähti välittömästi pettäämään alaspäin. 

Fyssarin kanssa kovasti yritettiin kehitellä uusia voimaharjoitteita pohkeille, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Kun tuohon jumahdukseen vielä sitten yhdisti sen, että loistavasti alkanut muuhun normaaliin voimaharjoitteluun paluu otti juuri ennen kesälomaa takapakkia, kun terveen jalan polvi hermostui lisääntyneestä rasituksesta niin, että minkäänasteinen kyykkyliike ei enää onnistunut tuskitta, oli fiilikset hetken aikaa todella pohjalukemissa.

Pelastukseksi osoittautuivat 1) kesäloma, 2) tasapainolauta, 3) paljasjalkakengät ja 4) hyppynaru ja muu plyometrinen harjoittelu. 3 viikon saaristoloman aikana en tehnyt mitään muuta voimaharjoittelua kuin pohjetreeniä, josta siitäkin valtaosa tuli tehtyä tasapainolaudalla ja plyotreeneinä. Lisäksi kävin kolmesti juoksemassa ja kolmesti sauvakävelylenkillä, mutta koko kesän kuljin paljasjalkatossuilla tai paljain jaloin - niin haastavassa maastossa kuin sorateillä kuin asvaltillakin. Ja kas, pohjelihaksen voima alkoi kehittyä (ei se toki vieläkään lähellekään vierustoverinsa voimissa ole), nilkka vakautui, jalkapöydän rullaus alkoi normalisoitua, jänne alkoi kestää pitempiä matkoja oireilematta ja tänään tuli todiste siitäkin, että juoksuvauhti ei parane vain juoksemalla, vaan ainakin näin kuntoutusvaiheessa myös kaikkea tukitreeniä tekemällä: lounastaukolenkkini (6 km) viimeiset 3 km tulivat jo 6 min/km vauhdilla, kun ennen lomaa sain olla iloinen, jos parhaimmillaan satunnaisella 1 km pätkällä keskivauhti oli 6:20 min/km luokkaa. Ja koko juoksuosuuden (5,5 km) keskivauhdiksi tuli 6:15 min/km. Edelleen vauhti toki on selvästi hitaampaa kuin vuosi sitten, jolloin tuo 6 km vakkari lounaslenkkini taittui 5:20-5:30 vauhdilla samoilla tuntemuksilla kuin nyt tuo lähes 1 min/km hitaampi lenkura, mutta nyt kuitenkin aletaan puhua jo juoksemisesta, eikä enää hölkkäämisestä pitemmälläkin välimatkalla kuin 500 m.

Pohjelihakseen on viimein alkanut myös sisäsyrjälle tulla ihan silmämääräisestikin arvioituna massaa, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää, että lopputulos tulee olemaan se, minkä monesta lähteestä olen löytänyt selitykseksi sille, ettei vammajalan pohkeen voima ja massa välttämättä ikinä palaa terveen jalan tasolle: pohjelihas on vammajalassa selvästi lyhyempi ja akillesjänneosa pitempi kun terveessä jalassa. Siispä tavoitteena onkin nyt kuntouttaa vammajalka niin hyväksi ja vahvaksi kuin se vain on mahdollista näistä lähtökohdista, samalla henkisesti hyväksyen, ettei se koskaan tule palamaan aivan entisen veroiseksi. Tällä hetkellä kuitenkin onneksi on taas alkanut näyttää siltä, että jalka kyllä kärsivällisellä tekemisellä kuntoutuu niin, että pystyn varmasti jossain vaiheessa kaikkia entisiä lajejani harrastamaan, vaikka aikaa siihen menneekin kauemmin kuin vielä vuoden alussa toivoin, eikä varmastikaan kaikissa lajeissa taso tule ihan entiselleen palaamaan. Mutta kyllä tästä ihan hyvä jalka vielä tulee.

Omasta kokemuksesta suosittelen jokaiselle akillesjänteen kuntouttattajalle tasapainolaudan ja paljasjalkatossujen hankkimista heti, kun jalan kunto alkaa olla siinä pisteessä, että niiden käytön voi aloittaa. Ja periteisen voimatreenin lisäksi (tai osin jopa korvaamaan) plyometristä hyppy- ja loikka ja sprittitreeniä. 

Puolittainen paluu koripallokentille - kohta 8 kuukautta täynnä

Helatorstaina tulee kuluneeksi tasan 8 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta. Siispä lyhyt päivitys siitä, missä mennään kuntoutumisen osalta tällä hetkellä:

1. Pystyin viime viikon perjantaina hölkkäämään jo 6,5 km yhtäjaksoisesti, kun etenin tarpeeksi rauhallisesti (eli noin 7,5 min/km vauhdilla). Akillesjänne hieman muistutteli olemassaolostaan lenkin aikana muutamassa kohdassa, mutta toipui ennalleen jo seuraavaan aamuun mennessä.
2. Viime keskiviikkona puolestaan kokeilin, pystyykö tuolla ketaralla tällä hetkellä juoksemaan yhtään kovempaa. Tein 4x500+500+500 m intervalleja niin, että kävelin ensimmäisen, hökkäsin hitaasti toisen ja sitten juoksin kolmannen pätkän. Vaikka tuon viimeisenkään pätkän vauhti ei suorastaan päätä huimannut (noin 6 min/km, yhdellä pätkällä "jopa" 5,8 min/km), loi tuo uskoa siihen, että jalalla joskus lähitulevaisuudessa voi ihan juostakin pitempiä pätkiä. Itse asiassa akillesjänteessä ei ollut noilla nopeimmilla pätkillä mitään tuntemuksia, vaikka kävellessä ja hölkätessä niitä aina toisinaan edelleen tulee. 
3. Salilla hommat myös etenevät ja viime viikolla kyykkäsin jo 40 kg tangolla 10 toiston setin ilman ongelmia. Eli kyllä ne voimatkin sieltä alkavat palata.
4. Ja viimeiseksi, vaan ei vähäisimmäksi: eilen sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa taas koristreeneissä. Osallistuin yhteisesti lähinnä vain lämppä- ja tekniikkaosioihin, ja sitten muiden pelatessa heittelin ja palauttelin tekniikkaa, sekä treenasin liikkumista pallon kanssa itsekseni toisessa päädyssä. Tunne oli aivan mahtava, kun pääsi taas näkemään kavereita ja vähän tekemäänkin yhdessä. Ja olihan se hienoa taas koskea palloon kahdeksan kuukauden tauon jälkeen, vaikka tekniikka ja heitto vähän hukassa vielä olivatkin.

Katselin noita urheilusuorituksia sen jälkeen, kun olen saanut luvan aloittaa sekä hölkkäämisen ulkona että kyykkäämisen painoilla. Ensimmäiset kyykyt tein 22.4. 10 kilon tangolla ja ensimmäiset todella varovaiset 500 m pätkät hölkkäsin seuraavana päivänä 23.4. Vaikka aina välillä edelleen erehdyn vertaamaan tämänhetkistä tilannetta vuoden takaiseen, jolloin kevyt lenkkini oli 6 min/km tai vähän alle vauhdilla kipitelty 10 km, ja kyykkysarjassa 10 toistoa meni helposti 65 kilon tangolla, osaan onneksi nykyään myös palauttaa itseni maan tasalle siinä, että oikea vertailukohta on se, mitä olen pystynyt tekemään kuukausi tai kaksi tai kolme sitten, ei se, mitä olen pystynyt tekemään vuosi tai kaksi tai kolme sitten. 

Kuukausi sitten pystyin kyykkäämään 10 kilolla korokekiekot kantapäiden alla ja liike oli todella haastava - neljä viikkoa myöhemmin pystyin kyykkäämään 40 kilolla, painonnostokengillä, kohtuu vaivattoman kympin. Ei ihan pieni muutos tuossa ajassa. 

Kuukausi sitten pystyin hölkkäämään rauhallisesti 500 m kerrallaan - neljä viikkoa myöhemmin pystyin hölkkäämään rauhallisesti 6,5 km ja juoksemaan tuon 500 m jo sellaista vauhtia, että voi oikeasti ihan juoksusta puhua. Ei ihan pieni muutos tuokaan tuossa ajassa.

Kuukausi sitten en voinut/saanut vielä harkitakaan koripallon pelaamista - neljä viikkoa myöhemmin pystyin tekemään tekniikkatreeniä, harjoittelemaan lay upeja ja eurosteppailua, heittelemään liikkeestä ja paikaltaan. Ei ihan pieni muutos tuossa ajassa.

Muistakaa siis aina kuntoutuksen etenemistä tuskaillessanne, että se oikea vertailukohta on siellä lähimenneisyydessä, ei ajassa ennen vammaa. Tämä on pitkä tie ja vaatii kärsivällisyyttä, mutta kun sitten muistaa katsoa sen kuukauden taaksepäin vuoden sijaan, saa aina niitä ilon ja onnistumisen hetkiä, kun huomaa, kuinka paljon oikeasti kaikki on taas mennyt eteenpäin lyhyessä ajassa.

7 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta

Haaveissa siintää paluu kentille

Tänään tuli kuluneeksi tasan 7 kuukautta siitä, kun akillesjänne muuttui kaksiosaiseksi. Aika on tuntunut sekä pitkältä että lyhyeltä. Pitkältä aina silloin, kun on iskenyt kaipuu taas kentille ja kunnon treeneihin, mutta lyhyeltä silloin, kun on alkanut miettiä, millainen taival on jo takana ja mitä kaikkia vaiheita tässä on ehditty käydä jo läpi. Nyt olen siis siinä vaiheessa, että jotakuinkin realistisesti uskallan jo haaveilla siitä, että pystyisin ensi kuussa palaamaan koristreeneihin. En toki vielä peliosuuksiin, mutta harjoittelemaan joukkueen kanssa kuitenkin. Polkujuoksu ja Crossfit-treenit ovat vielä paljon kauempana horisontissa siintävä haave, mutta ehkä syksyllä tai alkutalvesta sitten niitäkin.

Jalan kunto on mennyt selvästi taas eteenpäin, vaikka edelleen huomaan, että itse toivoisin kaiken menevän vielä nopeammin kohti täysin tervettä. Mutta aina kun pysähtyy miettimään, mikä oli tilanne kaksi viikkoa tai kuukausi sitten, tajuaa miten paljon kehitystä on taas tapahtunut. Ennen pääsiäistä torstaina juoksin juoksumatolla ensimmäistä kertaa kilometrin yhtäjaksoisesti. Sen kunniaksi sain sitten luvan siirtää juoksuharjoittelun ulos hiekkateille. Asfaltille ei vielä ole asiaa. Nyt olen käynyt kahteen kertaan varovaisesti opettelemassa taas oikeaa juoksua eli tehnyt pari pientä lenkkiä (4,1 km), joissa olen kävellyt ja hölkännyt vuoron perään 500 m. Jalka ei ole ottanut nokkiinsa ja ensimmäisten hölkkäpätkien omituisuudentunteen jälkeen eteneminenkin on alkanut sujua jo ihan tolkullisen näköisesti. Vauhti toki vielä on hidas eli noin 7,5 min/km, mutta jalka tuntuu toimivan tuossa vaudissa jo erittäin hyvin.

Kävelykin on taas parantunut ja etenkin nopeutunut. Nyt etenen tasamaalla jo päälle 6 km/h vauhdilla. Minkä lisäksi mökillä vietetty pääsiäinen tarkoitti myös sitä, että jouduin kävelemään haastavammassa ja epätasaisemmassa maastossa, mikä tuntui tekevän hyvää jalan toimivuudelle. Hölkkäilyn oheen sainkin nyt harjoitusohjelmaan myös mäkikävelyä ja epätasaisella alustalla kävelyä sekä taas asteen verran haastavampia tasapainoharjoituksia.

Salilla hommat myös edistyvät ja nyt kyykkään jo painonnostokengillä (sen sijaan, että kantapäiden alla olisi ohuet levypainot, eli vähän vähemmän on jo korotusta kannan alla) ja huimaavalla 20 kg tangolla. Tosin juuri tänään tuolla 20 kilolla kyykkäillessäni totesin, että homma tuntui jo niin hyvältä, että ensi kerralla uskaltanen lisätä jo vähän reippaammin painoa tangon päihin. Kaikissa muissakin liikkeissä olen saanut lisätä taas painoa pakkaan ja pohjetreeniä teen nyt myös prässissä tuolle vammajalalle, että saadaan sillekin kunnolla maksimivoimaa takaisin. Lisäksi olen nyt tehnyt luisteluloikkia (menevät ihan yllättävän hyvin) ja yhdellä jalalla eri suuntiin ponnistuksia (eivät mene ihan niin hyvin) sekä jatkanut nopeusharjoittelua. 

Koska kehitys on mennyt koko ajan hyvää tahtia ja jalan toimintakyky alkaa olla jo kohtalainen, sain nyt alustavasti luvan aloittaa koristreenit toukokuun 15. päivä. Toki sitä ennen on vielä yksi fysioterapiakäynti, jossa katsotaan, että kaikki oikeasti on kunnossa, sekä käydään läpi kunnon lämmittelyt ennen treenejä, ettei nyt sitten heti ainakaan mitään satu. Sitä odotellessa kävin shoppailemassa vähän tarvikkeita. Pienijalkaisena ihmisenä kun olen tähän asti koko urani (hah!) pelannut junioritossuilla, kun mistään aikuisten mallista ei ole tahtonut normiliikkeistä löytyä minun kokoani, sain nyt ankaran ukaasin hankkia aikuisten tossut, joiden vaimennus ja kiertojäykkyys ei ole tehty 35 kiloiselle, überketterälle pikkupojalle, vaan 60 kiloiselle, ei enää niin ketterälle (vaikka itse toista luuleekin) täti-ihmiselle. Nyt on sitten uudet, pränikät tossut odottamassa kesäkauden alkua - kiitos Korispiste! Ja lisänä vielä 4 paria padel-sukkia, joiden pitäisi omalta osaltaan auttaa tuon jalan toimivuutta ja rasituksenkestoa - kiitos jälleen kerran Sidoste! Tästä tämä lähtee - kevätauringon myötä myös paluu normaalimpaan tekemiseen.

Puolen vuoden rajapyykki ohitettu

Niin se tuli ja meni. Ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Puolen vuoden rajapyykki akillesjänteen katkeamisesta. Edes kuohuviinipulloa ei tullut avattua sen kunniaksi, että nyt akillesjänteen ainakin teoriassa pitäisi olla niin vahva kuin miksi se vamman jälkeen paranee, eikä uutta katkeamista tarvitse enää jänteen heikkouden takia pelätä. Mikäli siis kaikki on oikeasti mennyt niin kuin piti. Aina toisinaan onnistun jo kokonaan unohtamaan akillesjänteen ja tekemään asioita sen enempää keskittymättä tai jännittämättä. Toisinaan, huonompina päivinä, kun jänne on iltasella jäykkä ja vähän kipeä tai kun jokin liike tai ponnistus aiheuttaa yllättävän tuntemuksen jalassa, asia kuitenkin vielä pyörii päässä ja tunne siitä, että mitäs jos tää kuitenkin katkeaa uudestaan, palaa väkisinkin mieleen. Mutta pikku hiljaa olen siis pääsemässä kohti sitä pistettä, jossa en ainakaan ihan joka hetki mieti, että "ai niin, pitää varoa tota jännettä".

Kävely on vihdoinkin alkanut sujua paremmin, kun - vihdoinkin - tuli tänne Pohjois-Helsinkiinkin kävelykelejä. Eli ainakin vähän pitemmiltä pätkiltä on lumet ja jäät poissa, niin että voi kävellä rennommin ja liukastumista pelkäämättä. Tai siis oli, nythän tuolta taivaalta tulee taas ne seuraavat 20 cm lunta, jotka sitten voivatkin sulaa ja jäätyä uusiksi perunapelloiksi kävelyteille. Nyt kuitenkin kävelen jo ilman sauvojakin selvästi reippaammin ja etenkin lenkkien alussa täysin ontumatta. Viimeisimmän 3 km lenkin keskinopeus oli jo lähes 10,5 min/km eli 5,7 km/h. Maaginen 6 km/h raja - täältä tullaan! Sen verran piti tuon lenkin jälkeen tarkistaa, että viime vuonna samaan aikaan olen kävellyt huomattavasti mäkisemmässä maastossa 6 km lenkin keskivauhdilla 9,5 min/km. Eli on tuosta kuitenkin vielä matkaa entiseen nopeuteen.

Viimeisin fysioterapiatapaaminen ja uutta nopeus- ja voimatreeniä salilla

Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi sain taas uusia haasteita treeneihin. Nyt aletaan voiman ohessa treenata myös nopeutta ja hermotusta kohdilleen, jotta sekä kävely- että juoksunopeus palautuisivat ennalleen ja nopeat reaktiot ja suunnanmuutokset kentällä ja esim. painonnostoliikkeet olisivat jossain vaiheessa taas mahdollisia. Tällä hetkellä minulla on siis erillisinä sekä voimatreeniohjelma että nopeustreeniohjelma, joita vuorottelen salilla. Voimatreenissä sain nyt reippaasti lisää painoja ja vähemmän toistoja sekä vähän uusia liikkeitäkin. 

Henkisesti ehkä tärkein askel oli se, että sain nyt viimein ruveta kyykkäämään tagolla - toki en vielä varsinaisesti millään painolla, vaan vain 10 kg tangolla ja ohuet korokkeet kantapäiden alla. Ensimmäisellä yrittämällä liikeradat ja vartalon hallinta olivat ihan hukassa, mutta seuraavilla kerroilla homma on alkanut jo sujua, ja nyt odottelen innolla, milloin saan alkaa pikkuhiljaa lisäillä painoa tankoon. Pohkeille teen oman voimatreenin sitten kotona 4 kertaa viikossa. Vieläkään yhdellä jalalla varapaillenousuissa liikerata ei ole vammajalalla ihan täysi, mutta lähemmäs ja lähemmäs koko ajan tullaan.

Nopeustreenissä teen erilaisia spurtteja trampoliinilla sekä erilaisia viivajuoksuvariaatioita ja nopeita pumppauksia painopakkalaitteilla kevyillä painoilla. Alkuun ihan vain lattialla juosten tehtävät sprintit tuntuivat lähes mahdottomilta (verrattuna siis juoksumatolla juoksuun, jossa maton liike auttaa jalan rullaamisessa), mutta tänä aamuna treeneissä nekin tuntuivat jo pikkuisen helpommilta ja sujuvammilta. Suunnanvaihdoksetkin alkavat jo mennä jännittämättä ja jalkaan luottaen. Hauskaa oli myös huomata, että pystyn jo ponnistamaan ihan kohtalaisen matkan eteenpäin yhdellä jalalla tuolla vammajalallani. Ensimmäistä kertaa kun lähdin tuota kokeilemaan, olin aivan varma, etten pääse kuin kaksi senttiä eteenpäin, mutta yllättävän vähän tuo ponnistus jää vajaaksi vasemman jalan vastaavasta suorituksesta.

Myös juoksumatolla juoksu on alkanut edistyä selvästi. Tällä hetkellä juoksen (tai siis hölkkään hitaasti) nopeustreenin päätteeksi matolla 7,5 km/h (8 min/km) vauhdilla 3x3 min pätkiä. Jalka tuntuu hyvältä, vaikka toki huomaan, että edelleen teen jonkin verran enemmän työtä vasemalla jalalla myös hölkätessä. Mutta pikkuhiljaa se juoksukin sieltä uudestaan alkaa löytyä. 

Ilmeisesti sen verran vakuuttavaa liikkumiseni tällä hetkellä on, että vaikka itse vielä toispuoleisuuden ja vajaavaiset voimat ja muut kyvyt tietysti huomaan, ulkopuolisen silmään en enää näytä vammakuntoutujalta. Tänään kävin salilla hauskan keskustelun toisen treenaajan kanssa, joka oli katsellut sivusilmällä noita juoksuharjoituksiani ja tuli sitten jutustelemaan "loppuhölkkäni" aikana. Hän nimittäin halusi tietää, treenaanko johonkin kisoihin, kun selvästi teen tuollaista suunnitelmallista treeniä. Aika leveästi tuli hymyiltyä siinä vaiheessa, kun selitin, että ei ole mikään kisatreeni menossa, kun yritän tässä vain syksyllä katkennutta akillesjännettä kuntouttaa, että pääsisin kesän jälkeen viimeistään takaisin koripallokentille. Tästä on siis hyvä jatkaa - ehkä jossain vaiheessa tulevaisuudessa vielä kohti niitä kisatreenejäkin.

Valoa kuntoutumistunnelin päässä ja kevättaivaalla

Viisi ja puoli kuukautta akillesjänteen katkeamisesta

Taas on pari viikkoa vierähtänyt, mikä tarkoittaa sitä, että tänä aamuna oli taas treffit fysioterapeuttini Nooran kanssa. Mitä tässä kahden viikon aikana sitten on kerinnyt tapahtua jalan kuntoutumisen osalta:

1. 
   Olen käynyt hiihtämässä useamman kerran viikossa - nyt hiihtokertoja on yhteensä jo 17 ja kilometrejäkin päälle 155. Mikä on noin 155 km enemmän kuin olisin uskonut hiihtäväni tänä talvena, jos joku olisi asiaa minulta syyskuun 27. päivä kysynyt. Ja noin 100 km enemmän kuin uskalsin edes haaveilla siinä vaiheessa, kun joulun alla fysioterapeutti lupasi, että jos kaikki menee hyvin, helmikuussa pääsen kyllä laduille.
2. Olen salikäyntien yhteydessä (jotka ovat nyt hiihtoinnon myötä vähentyneet kahteen viikossa) saanut hölkätä hitaasti juoksumatoola. Olen juossut nyt 4x1 minuutin pätkiä  (koska aina pitää tehdä mukamas vähän ekstraa), mikä tuntuu auttaneen huomattavasti jalan kuntoutumiseen. Edelleen oikean jalan heikkouden huomaa hölkätessä, mutta jokaisen juoksukerran jälkeen jalka tuntuu seuraavina päivinä toimivammalta kuin ennen.
3. Olen jatkanut pohjelihasjumppaa sekä varpaillellenousuja tehden että kevyesti hyppien. Vaikka en huomaa välttämättä yhdellä jalalla varpaillenousussa hirveää edistystä liikettä tehdessäni (liikerata on edelleen todella vajaa), kehitystä on tapahtunut, sillä päkiöillä kävely sujuu nykyään jo lähestulkoon normaalisti, eikä jalka "petä" askeleella enää yhtään niin pahasti. Lisäksi pystyn oleilemaan kyykyssä varpaillani jo ihan kohtuullisia aikoja - temppu, joka pari viikkoa sitten oli vielä lähes mahdoton, kun vammajalan pohkeeseen alkoi sattua välittömästi.
4. Erilaiset hyppytreenit ovat myös edistyneet. Saan ponnistettua jo paljon rennommin ja paremmin tasajalkaa ylös, eteen, taakse ja sivulle ja vuoroaskelhyppelyt onnistuvat myös jo nopeammalla rytmillä kuin aluksi. 
5. Kuntouttavat yhden jalan liikkeet ovat myös edistyneet, minkä huomaa paitsi tasapainon pitämisen helpottumisena, myös liikeratojen laajentumisena. Yhden jalan suorin jaloin maastavetoja teen nyt 10 kg kahvakuulalla.
6. Bosukyykkyjä pystyn tekemään jo lähes syväkyykkyyn asti ja tavallisia kahden jalan kyykkyjä kehonpainolla jo alle 90 asteen kulmaan. Lisäksi teen nyt askelkyykkyjä molemmille jaloille.
7. Venyvyys ja liikkuvuus on edelleen ongelma. Eli jalka jumittaa edelleen todella pahasti, jos akillesjänne joutuu venymään niin, että polvi on koukussa ja jalalla on painoa, vaikka jalka suorana venyttely menee oikein mukavasti. 

Tänään pääsin Nooran ohjaamana kokeilemaan kevyttä viivajuoksua sivuttain ja sivulaukkahyppyjä, mikä tuntui ihan hyvältä jalassa. Lisäksi sain treeniohjelmaan nyt jalkaprässissä tehtävän yhden jalan pohjetreenin eli kevyellä painolla ponnistusharjoituksia prässissä. Ja hyppyjen lisäksi pääsen myös hyppelemään steppilaudalta alas ja opettelemaan noita hypystä laskeutumisia. Ja juoksuun saan lisätä pikkaisen vauhtia seuraaville viikoille.

Eteenpäin siis mennään ja koko ajan usko siihen, että jalasta vielä ihan kalua tulee, kasvaa. Mielialalle on tehnyt ihan todella hyvää paitsi se, että olen päässyt hiihtämään, myös se, että säät ovat olleet aurinkoisen keväisiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kävelykelit ovat vieläkin aivan järkyttävät, joten muutamat tehdyt sauvakävelylenkit ovat olleet melko lyhyitä ja osa matkaa on ollut pakko mennä todella varovasti hissutellen. Jotenkin tuntuu, etten tule oppimaan normaalin rentoa kävelyä ennen kuin oikeasti maa on sula. Juoksumatolla kävely on auttanut kuitenkin jonkin verran myös tuohon ulkona likkumiseen, mutta kun ei tuolla tervejalkaisetkaan uskalla kunnolla kävellä, ei ehkä ole ihme, että oma korvienväli ei anna astua tuolla vammajalalla nyt vieläkään yhtään rennommin.

Viisi kuukautta akillesjänteen katkeamisesta - missä nyt mennään

Huomenna tulee täyteen tasan viisi kuukautta siitä, kun koristreenien viimeisessä pelissä, pari minuuttia ennen loppuvihellystä kuului pamahdus ja hetken aikaa luulin jonkun potkaisseen minua pohkeeseen. Vain sekunnin murto-osassa kuitenkin tajusin, että ei minua kukaan potkaissut, vaan nyt katkesi akillesjänne ja edessä on pitkä tie takaisin kentille. Onneksi en tuolloin vielä tiennyt, kuinka pitkä ja haastava tie oikeasti tulee olemaan, sillä olisin saattanut vaipua epätoivon alhoon. Vaikka tie on ollut pitkä ja vaikka varmasti melkein toinen moinen vähintään on edessä, että oikeasti pääsen kentille palaamaan, on tämä aika toisaalta mennyt myös siinä mielessä "helposti", että kuntoutuksessa on ollut aina selkeät vaiheet ja etapit, joita kohti pyrkiä:

1. Kunhan tästä kipsistä pääsee ja saan ortoosin, niin sitten...
2. Kunhan kepeistä pääsen eroon, niin sitten...
3. Kunhan ortoosiin saa lisää liikkuvuutta, niin sitten...
4. Kunhan ortoosista pääsen eroon, niin sitten...
5. Kunhan saan alkaa polkea kuntopyörää, niin sitten...
6. Kunhan saan alkaa polkea vastuksella, niin sitten...
7. Kunhan saan lisää vastusta treeniin, niin sitten...
8. Kunhan saan alkaa varovasti kyykätä, niin sitten...
9. Kunhan saan hiihtää, niin sitten...
10. Ja nyt viimeisimpinä etappina, kunhan saan ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet, niin sitten...

Tänään siis oli edessä se päivä, kun fysioterapeuttitapaamisella sain paitsi kokeilla ensimmäisiä, varovaisia kahden jalan hyppyjä, pääsin myös ottamaan ensimmäiset hölkkäaskeleet juoksumatolla. Vauhti oli päätähuimaava 6,5 km/h ja hölkkäaika 4x45 sekuntia, joiden välillä sitten kävelin 75 sekuntia. Vielä puoli vuotta sitten olisin väittänyt, että 6,5 km/h on niin hidas vauhti, ettei sitä edes pysty hölkkäämään (tuo oli siis normaali kävelyvauhtini ennen loukkaantumista), mutta nyt se tuntui, kiitos vain, oikein sopivalta aloitusvauhdilta. Onneksi ennen tuota hölkkäkokeilua olin jo Nooran pakottamana tehnyt kahden jalan hyppyjä ja kevyitä laskeutumisharjoituksia hypyistä, joten olin saanut korvieni välistä sen pahimman "nyt se katkeaa varmasti uudestaan" -pelon vaimennettua edes hieman. Siispä sisätossut pois jalasta ja sukkasillaan matolle kokeilemaan mitä tapahtuu, kun vauhtia lisää siihen pisteeseen, että on pakko ottaa ne ensimmäiset hölkkäaskeleet.

Ensimmäisen kokeilun tein vielä niin, että pidin hölkätessä käsillä kiinni maton kahvoista, mutta kolme seuraavaa mentiin sitten ihan oikeasti hölkäten. Homma sujui yllättävän hyvin. Paljon paremmin kuin olin uskonut. Vaikka siis vauhti oli hidas ja oikean jalan askeleesta toki huomasi, ettei pohje jaksa vielä jarruttaa askelta, vaan se tulee aika vahvasti koko jalkaterällä alas. Mutta kyllä minä ihan oikeasti tasaista tahtia ja ontumatta hölkkäsin. On se vain hieno tunne.

Pohkeen lisäksi kaikkien muidenkin lihasten kanssa on vielä paljon työtä tehtävänä, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Etenkin jarruttava liike melkeinpä mihin tahansa suuntaan on vielä haaste. Ja kun siirryttiin testaamaan tasapainoa laittian sijasta bosupallolle, kävi myös selväksi, että nilkan lihastenkin kanssa on vielä tehtävä paljon töitä. 

Hiihtämässä olen käynyt nyt yhteensä seitsemän kertaa, keskimäärin sellaisen 9 km kerrallaan. Hiihtokin sujuu koko ajan paremmin ja oikealla jalalla alkaa tulla jo jonkinasteista eteenpäin vievää potkuakin. Minkä lisäksi edelleen olen sitä mieltä, että tuo hiihdossa tuleva jalan liike on tehnyt todella hyvää koko jalan lihaksiston, toimivuuden ja liikkuvuuden paranemiselle. Liikkuvuus etenkin on parantuntu nyt parissa viikossa hypäyksen omaisesti, vaikkei vieläkään ole aivan sama kuin terveessä jalassa sen paremmin ojennus- kuin koukistussuuntaankaan.

Fysioterapiatapaamisen päätteeksi Noora aukoi vielä muutamia trigger-pisteitä tuosta jalasta, mikä tuntui myös helpottavan liikkuvuutta rajoittavaa kiristyksen tunnetta, ja lupasi ottaa homman uusiksi parin vikon päästä. Muuten jatkan treenejä nyt jotakuinkin samoilla ohjeilla eteenpäin eli teen yhden jalan voimaliikkeitä ja harjoittelen tasapainoa sekä jatkan nousujohteisesti salitreeniä. Lisänä tuli sitten lupa tehdä noita hölkkätreenejä maksimissaan pari kertaa viikossa tuo 4x45 sek ja samoin noita varovaisia hyppyjä ja laskeutumisia sitten muun treenin ohessa. Valoa alkaa siis näkyä paitsi taivaalla kevättä kohti mentäessä, myös siellä kuntoutumistunnelin päässä. Nyt on taas huomattavasti vahvempi usko siihen, että ensi kaudella olen taas koriskentällä taitojani verestämässä.

Kuntouttavaa hiihtoa ja lisää fysioterapiaa

Vihdoinkin laduilla

Valtteri ja kumppaninsa toivat onneksi tänne eteläänkin sellaisen lumikerroksen, ettei tarvinnut miettiä, pääseekö pellolle hiihtämään vai ei, kun 4,5 kuukauden kriittinen piste akillesjänteen paranemisprosessissa tuli saavutettua. Nyt olen käynyt ladulla kahdesti. Ensimmäinen hiihtely tapahtui tiistaina (pari päivää alle 4,5 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta) ja toinen sitten tasan 4,5 kuukauden aikapisteen kohdalla torstaina. Ensimmäinen yritys oli melkoisen haastavaa, koska jalka ei yhtään tiennyt, mitä tehdä, enkä myöskään yhtään vielä uskaltanut sillä ponnistaa. Lisäksi alkumatkasta ladut olivat kuluneet ja vähän jäiset. Mutta kun onnistuin bongaamaan juuri latukoneen ajaman koiraladun pätkän, joka vielä onneksi oli tyhjillään varsinaisista käyttäjistään, alkoi hiihdon riemukin löytyä ihan eri tavalla. Toisella kerralla eteneminen alkoi jo muistuttaa ihan oikeaa hiihtoa, vaikka vielä aika vasenjalkapainotteisesti eteninkin, kun en edelleenkään uskaltanut kunnolla ponnistaa oikealla jalalla. Mutta ohitinpahan yhden vanhemman rouvan (kahdesti) ja kaksi vanhempaa herraakin. Ei niin, että tässäkään mitenkään kilpailtaisi ;). Hiihdän tällä hetkellä skinisuksillani niin, että side on säädetty keliin nähden vähän liian eteen (eli pitoa on enemmän kuin luistoa), sillä kaikkein eniten itseäni jännittää se, miten akillesjänne reagoi, jos suksi lipsahtaa ponnistusvaiheessa. Mutta kaiken kaikkiaan sanoisin kahden kerran kokemuksen perusteella, että maastohiihto toimii erinomaisesti akillesjännevamman kuntouttamiseen. Siinä tulee treenattua voimaa, tasapainoa ja liikkuvuutta samalla kertaa - ja pääkoppakin kiittää. 

Fysioterapiatreenin edistyminen

Kolme viikko sitten sain siis Nooralta ensimmäisen setin erilaisia harjoitteita, joilla oli tarkoitus kehittää paitsi pohjelihaksen voimaa, myös palautella muita jalkalihaksia vamma-aikaa edeltävään kuosiinta ja hakea tasapaino ja liikkuvuus kohdilleen. Liikkeet olivat alkuun ihan todella haastavia, koska jalasta edelleen puuttuu niin voimaa, liikkuvuutta kuin sitä tasapainoa. Mutta kolmessa viikossa ehti onneksi tapahtua kaikkien osalta jo todella paljon kehitystä. Yhden jalan maastavetojen harjoittelu oli pakko aloittaa ilman painoa, mutta nyt pystyn tekemään liikkeen puhtaalla liikeradalla vammajalallakin jo 6 kg painolla. Samoin porrasnousuissa ja yhden jalan kyykyissä jalan voiman puute ja nilkan jäykkyys aiheutti sen, että alaspäin tullessa aina romahdin loppumatkan. Nyt pystyn jo hyvin jarruttelemaan itseni portaalta koko matkan alas ja tuolille yhden jalan kyykkyäkin tehdessä melkein jo koko matkan. Rauhallisesti kahdella jalalla kyykkäämällä pystyn tekemään kyykkyä ilman painoa jo jopa vähän alle 90 asteen kulmaan, vaikken syväkyykkyyn vielä pääsekään. 

Niin ja ne pohjenousut - tällä viikolla aloittelin varovasti jo pohjenousuja yhdellä jalalla niin, että kevennän tuolin avulla tuota nousua tarvittavan määrän. Siitä se pikkuhiljaa lähtee sekin etenemään, vaikka täydellä liikeradalla tuo on vielä mahdottomuus, jos en kevennä todella paljon. Sen takia olenkin aina välillä tehnyt sitten pumppauksia siellä yläasennossa, jotta saisin sitä loppumatkankin lihasvoimaa kehitettyä noihin pohjenousuihin.

Fysioterapiatapaaminen numero kaksi - tuomioita ja uutta treeniä

Tänä aamuna oli sitten toinen tapaaminen Nooran kanssa. Kävimme ensin läpi tuon liikkeiden kehityksen ja sain nyt sitten virallisestikin noille pohkeille uudet treenisetit, joissa lähdetään siis tekemään yhden jalan nousuja laskeutumisten lisäksi. Myös porrasnousuja tuunattiin niin, että mukaan tuli vähän ponnistustakin ja lisäksi sain uutena liikkeenä yhden jalan lantionnostot niin, että nostava jalka on penkillä - tuntui muuten melkoisesti tuolla takapatteristossa.

Lisäksi sitten tsekattiin jalan liikkuvuutta ja lihastasapainoa sekä jalan omistajan tasapainoa koripalloilijoille käytettävällä "ympyrätestillä", josta viime postauksessakin puhuin. Kolme kierrosta per jalka ja sitten aina tulevilla kerroilla tarkistetaan, miten kehitys on mennyt. 

Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, Noora pääsi kuvaamaan kävelyäni juoksumatolla. Ammattilaisen silmä huomasi saman kuin itsekin, kun aloin keskittyä askellukseeni; astun vammajalalla todella ulkosyrjäpainotteisesti, eikä isovarvas/sisäreuna päkiästä oikein halua ottaa osaa kävelyyn. Tästä pitäisi ymmärrettävästikin yrittää nyt eroon ja sainkin pari harjoitetta, joilla noita jalkapöydän lihaksia voisi täsmätreenata, että saataisiin askel rullaamaan normaalisti.

Nilkka/jänne kiristää edelleen ja Noora lupasi vähän selvitellä, voisiko tuohon auttaa esimerkiksi kinesioteippaus. Muuten siltä osin jatkan nytkin tekemiäni treenejä ja venytyksiä ja katsotaan, miten homma etenee. Jäykkyys vaivaa siis lähinnä vain, jos polvi on koukussa ja jalalle tulee painoa. Silloin tuntuu, että nilkka vetää ihan jumiin, mikä esim. noissa kyykkyliikkeissä aiheuttaa sitten sen, että en saa polvea tarpeeksi eteen ja alan kaatua taaksepäin ala-asennossa. 

Kaiken kaikkiaan siis kaikki hyvin ja aikataulussa edetään. Hiihtosäät toivottavasti jatkuvat, niin pääsisi tässä ainakin muutamat seuraavat viikot liikkumaan välillä vähän reippaamminkin ja samalla kuntouttamaan jalkaansa.

18 viikkoa akillesjänteen katkeamisesta - Jumittaa, jumittaa eli miksei tää pahuksen akillesjänne veny

Sitä tässä olen miettinyt nyt viimeisimmän viikon. Voimatasot palautuvat pikkuhiljaa. Huomaan pystyväni seisomaan varpaillani yhdellä jalalla jo huomattavasti kevyemmällä tuella ja samoin laskeutumaan rauhallisesti alas yhdellä jalalla vähemmän käsien avulla keventäen. Muutkin lihakset jalassa alkavat heräillä kehonpainotreeninä tehtyjen pikkuliikkeiden avulla ja tasapainokin tuntuu hiljalleen edelleen kehittyvän. Sen sijaan nilkan liikkuvuus ei ole nyt viikon aikana kehittynyt yhtään mihinkään suuntaan. 

Venyttely tuntuu edelleen ihan samalla tavalla kivuliaalta kuin aiemmin, enkä pysty venyttämään jalkaa yhtään pitemmälle kuin viikko sitten. Parhaiten tuon näkee siitä, että saan edelleen polven seinään (nippanappa) niin, että varpaat ovat 3 cm päässä seinästä. Yhtään kauempana on sula mahdottomuus. Kipu tuntuu tulevan enemmän ylempää akillesjänteestä kuin itse vamman kohdalta ja sitten "vetävän" sieltä ylhäältä alaspäin. Akillesjänne tuntuu myös sieltä ylempää, ei-vammatuneesta kohdasta, paksummalta ja kovemmalta kuin toisessa jalassa. Olenkin pohtinut, saisiko selvästi lisääntynyt ja "rankentunut" pohjetreeni tuon jalan venymisen nyt jotenkin estymään. Eli treenaanko jalkaa niin paljon, että jänne on jotenkin koko ajan vähän ärtyneenä, eikä sen takia pysty tai halua venyä yhtään. Olen yrittänyt hieroa jännettä nyt monta kertaa päivässä ihan kunnolla, josko se auttaisi. Sekä tehdä kaikenlaisia keksimiäni ja aiemmasta treenikokemuksesta poimimiani nilkan pyörittelyjä ja varpaiden nosteluja ja ties mitä, joista toivon olevan hyötyä. Lisäksi toivon, että kun viikon päästä pääsen hiihtämään, myös tuo hiihdon mukanaan tuoma erilainen liike nilkalle auttaisi liikkuvuuteenkin.

Sauvakävelyllä olen käynyt melkein päivittäin, kunhan edes jonkun kävelytien kunto on sallinut kohtalaisen rennon kävelyn. Se tuntuu auttavan aika hyvin jalan toimimiseen yleisellä tasolla, minkä lisäksi myös kävely ilman sauvoja on selvästi parantunut. Tosin tuo epätaisaisuus/liukkaus/umpihanki tekee arvioinnin vähän vaikeaksi, sillä monesti huomaan ilman sauvoja liikkuessani ontuvani ihan varmuuden vuoksi, kun en uskalla astua jalalla kunnolla, vaikka todennäköisesti voisin.

Salille kerkisin viimeisimmän sulun aikana vielä kertaalleen yksityisvarauksella ja nyt nuo käynnit sitten helpottuvat, kun ilmeisesti ovet taas avataan huomisesta eteenpäin isommalle porukalle kerrallaan. Onneksi meidän pikkusalilla harvemmin on ruuhkaa, jos ei tunge itseään paikalle ihan siihen aamun tai töiden jälkeiseen "ruuhka"-aikaan. Yläkroppatreenin olen tehnyt viime viikkojen ajan täysin kotona, sillä onneksi tuo oma painoarsenaali on kohtalaista kattavampi. Lisäksi olen nyt pystynyt tekemään jo jotain järkevähköä alakroppatreeniäkin kotona, kun olen noiden yhden jalan pikkuliikkeiden lisäksi voinut tehdä suorin jaloin mavea ja lantion nostoja jo kunnollisemmilla painoilla, sekä boxikyykkyä rahille 5 kg levypaino sylissä. 

Niin ja lumitöitäkin olen tehnyt ensimmäistä kertaa tänä talvena. Tähän asti joko äitini tai sitten maailman paras naapurini ovat tehneet ne pienet lumityöt, mitä on tarvinnut. Mutta äidillä on sen verran ikää ja omatkin lumityöt, ja maailman paras naapuri on sairaana, joten päätin, että varovasti tekemällä saan kyllä itseni kaivettua hangesta ihan omin avuin Valtteri-myrskyn jäljiltä.Ja sainhan minä, kun tein hommia lapiollinen kerrallaan ja rauhallisesti sekä keskittyen (mikä ei siis tunnetusti yleensä kuulu vahvuuksiini). Oli kyllä hauskaa. Terveisin se yksi kahjo, joka oikeasti tykkää lumitöistä ja normitalvena tekee naapurienkin puolesta ihan onnessaan. Ja se hyvä puoli tässä myräkässä oli, että eipähän tarvitse enää jännittää, onko tuolla tarpeeksi lunta, jotta viikon päästä pysytyn hiihtämään viereisellä pellolla. Tuo lumi kun ei taida ihan hetkessä kesken loppua.

Mutta kyllä nuo kelit edelleen siinä mielessä ottavat päähän, että kävelyn harjoitteleminen on oikeasti vaikeaa, kun ei uskalla kävellä kunnolla. Vaikka jalka ehkä kestäisikin, alitajunta pistää vastaan. Ja sen tuolla huomaa konkreettisesti, että nilkan lihaksetkin ovat vielä tosi heikot terveeseen jalkaan verrattuna, sillä epätasaisella alustalla kävellessä tuo vammajalka tuntuu epävaakalta ja "muljahtelee" paljon enemmän astuessa. Siitä syystä olen nyt yrittänyt muistaa vielä aktiivisemmin treenata kumpparilla myös muita lihaksia kuin tuota pohjetta, eli teen jalkaterän heilutuksia vähän joka suuntaan kuminauhalla vastustaen. No, ensi viikonloppuna kaivan sitten sukset esiin varastosta kaikkien pyörien ja puutarhakalusteiden takaa ja maanantaina toivottavasti sitten pääsen ladulle. Eiköhän se auta harmitukseen ja myös tähän akillesjänteen kuntouttamiseen, että pääsen vihdoin ja viimein tälläkin hiihtokaudella ladulle. Tasaiselle, varoivaisesti ja perinteisellä. Mutta hiihtäen :).

Uusia treeniliikkeitä akillesjänteen kuntoutukseen fysioterapeutin tapaamisen jälkeen

Viime viikon perjaintaina kävin ensimmäistä kertaa virallisesti yksityisen fysioterapeutin tapaamisella. Toiveenani oli, että saisin paitsi treeniohjeita seuraavaan vaiheeseen kuntoutusta, myös jonkinasteisen asiantuntijan tilannekatsauksen siihen, missä vaiheessa akillesjänteen kuntoutuminen menee ja onko se "keskimäärin aikataulussa", "ihan toivottaman vaiheessa" vai "oikein hyvällä mallilla". Itsen kun on vähän vaikea näin ensikertalaisena (onneksi - toivottavasti myös viimeistä kertaa) päätellä, mennäänkö tässä nyt siellä missä pitäisi. Suomi24-keskustelupalstan akilleskommenttien selailu toki on vähän tuonut luottoa siihen, että jotakuinkin samaa tahtia tämä menee kuin useimmilla muilla. Mutta ammattilaisen mielipide on aina ammattilaisen mielipide.

Kuntokartoituksen tulos 4 kuukauden kohdalla

Tapaaminen aloitettiin siitä, että sain itse selostaa, missä minkäikin asian kanssa tällä hetkellä mennään ja miltä tuntuu. Minullahan tulee nyt keskiviikkona (26.1.) siis tasan neljä kuukautta kuluneeksi akillesjänteen katkeamisesta.

1. Kävely sujuu koko ajan paremmin ja on muuttunut normaalimmaksi sekä ontumisen, rytmin että askelpituuden osalta. Etenkin sauvojen mukaan oton jälkeen. Silti onnun edellen ja uskon sen johtuvan paitsi jänteen jäykkyydestä, myös voiman puutteesta jalassa.
2. Portaita pääsen nyt normaalitavalla alas. Tai no normaali ja normaali, mutta siis aina portaan "yli" astuen, ei enää yksi porras kerrallaan. Mutta ei se laskeutuminen lähellekään normaalia vielä ole, vaan varovasti ja kaiteessa roikkuen tulen alas.
3. Voimaharjoitteissa on tapahtunut edistystä, mutta tuskastuttavan hitaasti. Pohjenousut kahdella jalalla onnistuvat jo lähes tasaisesti molempia jalkoja käyttäen. Mutta yhdellä jalalla päkiällä seistessä joudun vielä keventämään ihan reippaasti tuolin tai puolapuiden avulla, että pysyn ylhäällä.
4. Liikkuvuuskin on parantunut, mutta toivottoman hitaasti. Ja venyttely on niitä harvoja asioita tässä vamma-ajassa, joka oikeasti välillä sattuu.
5. Kaiken kaikkiaan vähän tuskastuttaa, kun homma menee niin pahuksen hitaasti. Vaikka toki aina kun pysähtyy sitten miettimään asioita taaksepäin pari viikkoa tai kuukauden, tajuaa kyllä edistystä tapahtuneen.

Sitten alettiin testata noita hommia. Akillesjänteen ja nilkan liikkuvuus oli yllätyksekseni Nooran mukaan jo erittäin hyvällä tasolla. Aktiivinen liikkuvuus on jaloilla jo jotakuinkin sama (eli kun vedän nilkan koukkuun tai ojennan sen lihasvoiman avulla). Itse asiassa koukistussuuntaan eroa ei ollut ollenkaan ja ojennussuuntaan, samoin kuin kiertoliikkeissä, ero oli vähäinen. Passivinen liikkuvuus sen sijaan on vammajalassa paljon huonompi. Mikä näkyy paitsi jalkaa käsin tai muuten ulkoista voimaa apuna käyttäen venyttäessä, myös erittäin selkeästi siinä, kuinka paljon varpaat saavat olla irti seinästä, jotta saan polven vielä painettua seinään kiinni. Kuten kuvasta toivottavasti näkyy.

Voimaa on pohjelihaksen lisäksi poissa myös koko muun jalan lihaksistosta. Minkä näkee ihan silmämääräisestikin. "Hassuinta" hommassa on se, että olen aina ollut oikeajalkainen eli nimenomaan tuo vammajalka on ollut se vahva jalka, jossa mm. reisi on aina ollut vähän paksumpi kuin vasemmassa jalassa. No, eipä ole enää. Siispä työtä pitää tehdä koko jalan lihaksiston kanssa, jotta toimintakyky palaa mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Päkiöille nousut kahdella jalalla tosiaan jo sujuivat, mutta ei tuo vammajalka yksin vielä koko kehon painoa kanna. Lisäksi testailtiin myös tasapainoa, joka on vammajalla jo hyvä staattisesti seisten, mutta sitten, kun lähdettiin liikuttamaan toista jalkaa, ei tasapainosta ollut vielä tietoakaan. 

Miten sitten tästä eteenpäin seuraavaan tapaamiseen

Seuraava tapaaminen Nooran kanssa on kolmen viikon päästä, koska talvilomat vähän sotkivat aikataulusuunnitelmia. Tarkoitus oli siis kevään ajan tavata kahden viikon välein. Mutta toisaalta luulen, että on ihan hyvä, että saan nyt kolme viikkoa aikaa treenata ja kehittää tuota jalan kuntoa, niin ehkä ensi kerralla sitten edistys on selvemmin havaittavissa.

Treeniohjeiksi sain nyt pohjenousut niin, että yhden setin teen aina nousemalla kahdella jalalla varpailleen ja sitten tuolista tai puolapuista tukea hakien siirrän koko painon vammajalalle ja laskeudun sillä jarruttaen alas. Tuntuu tällä hetkellä vielä todella haastavalta ja kunnolla joudun tukea hakemaan, mutta toivon, että tässä alkaa sitten nähdän nopeahkosti kehitystäkin. Lisäksi sain lihaskunnon ja tasapainon kehittämiseen yhden jalan treeniliikkeitä. Eli yhden jalan boxi-kyykkyjä tuolille ja yhden jalan suorin jaloin maastavetoja, jotka olisi tarkoitus tehdä jossain vaiheessa painolla, mutta nyt tasapainoaisti on vielä niin hukassa, että suosiolla harjoittelen liikerataa (jonka siis olen hallinnut aikanaan ihan isoillakin painolla) ilman painoa tässä aluksi. Ja sitten portaillenousuja yhdellä jalalla sivuttain ja päittäin aina laskuvaiheessa jarruttaen. Boxikyykkyjä saan tehdä myös kahdella jalalla pientä painoa käyttäen. 

Seurantaan tullaan käyttämään ainakin koripalloilijoille viralisestikin käytettävää tasapaino/liikkuvuustestiä, jossa seistään yhdellä jalalla ja toisella jalalla kosketetaan ympyrän kehällä olevia pisteitä. Nyt tuo oli aika tehtävä mahdoton vammajalla ja terveelläkin jalalla melkoista hakemista. Mutta on kiva, että on joku tuollainen selkeä mittari, josta näkee sitten koko ajan, miten menee.

Niin ja loppuyhteenveto tunnin tapaamisen jälkeen Nooralta oli, että paraneminen on hyvässä vaiheessa. Ennemminkin siellä yläpäässä janaa kuin alapäässä, jos keskimääräisiä nopeuksia mietitään. Mikä oli tietysti kiva kuulla. Vaikka eihän tässä toki suoriteta tai kilpailla (eipä).

Siispä kotitreeniä ja sauvaa toisen eteen

Kelit täällä eteläisessä Suomessa ovat edelleen ihan syvältä akilleskuntoutujan kannalta tarkasteltuna; välillä tulee lunta, sitten vettä tai räntää tai on muuten vain plussalla, sitten taas pakastuu, ja sitten tulee lunta ja sitten taas plussaa ja... Kun vielä katujen ja ulkoiluteiden auraus tapahtuu järkyttävällä viiveellä, sellaisia oikeasti hyviä kävelykelejä, jolloin uskaltaisi edes sauvojen kanssa astua rennommin ja pitempiä askeleita, on nyt ehkä ollut yksi tai kaksi. Muuten homma on varovaista hissuttelua joko liukkaalla tai sitten kumpareisella tai pahimmillaan sekä että alustalla. No, nyt elän siinä toivossa, että kahden viikon kuluttua täällä etelässä kuitenkin olisi vielä hiihtokelit, koska silloin saisin luvan kanssa lähteä varovaisesti tuohon viereiselle pellolle pertsailemaan. Siihen asti sauvakävelen tai -hiivin ja teen lihaskuntotreeniä. Ja yritän saada taas pari yksityissalivuoroa itselleni varattua. 

Siihen olen kyllä todella tyytyväinen, että päädyin ottamaan kuntoutukseen tueksi ammattilaisen. Jos olisin vain itse jatkanut sen HUSista saamani ohjelappusen kanssa, en usko, että minulla olisi ollut toivoa ainakaan samassa aikataulussa oikeasti saada jalkaani kuntoon. Niin monta sellaista asiaa tuolla tapaamiselle nyt tuli, joita en olisi välttämättä itse osannut ajatella. Suosittelen siis ehdottomasti muillekin, jos ei hoitoon kuulu tuota jatkokuntoutusta muuten, että otatte jonkun ammatti-ihmisen tueksi miettimään kuntoutuksen vaiheet ja treenit.

Dementiahiihdolla akillesjänne kuntoon

Siihen, että saan hiihtää ihan oikeasti suksilla ja sauvoilla on vielä kolmisen viikkoa aikaa. Jos vain lumet pysyvät ja jalka paranee aikataulussa. Tällä viikolla aloitin kuitenkin jo sauvojen käytön eli ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin tiistaina sauvakävelyä - sitä kun muutama akilleskuntoutuja oli kehunut hyväksi harjoitusmuodoksi. Ja pakko todeta, että oikeassa olivat. Sauvat auttavat ontumiseen ja kävelynopeuteen selvästi, kun sauvalla saa työnnettyä vammajalan askeleeseen juuri sen verran lisävoimaa, että siitä tulee normaalimittainen. Minkä lisäksi kaikki pienetkin sivulle huojahdukset jäävät pois. Nyt oikeasti tunnen käveleväni melkein normaalilla askeleella, vaikka jalka onkin vielä jäykkä ja voimaton. Uskon, että tuo sauvojen avulla aikaan saatu normaali askel auttaa jalkaa kuntoutumaan tehokkaammin kuin ilman sauvoja ontuminen. Lisäksi sauvojen kanssa kävelyvauhtini on jo huimaavat 5 km/h, mikä tarkoittaa sitä, että läheskään kaikki kanssakävelijät eivät enää viuhu ohi. Ja ihan pahuksen paljon kivampaa tuo sauvominen on kuin mitä olen kuvitellut. Taitaapa jäädä laji käyttöön kuntoutuksen jälkeenkin.

Akilleksen venyminen sen sijaan tuntuu tapahtuvan raivostuttavan hitaasti ja on yllättävän kivuliasta kaikkeen muuhun vamma-aikaan verrattuna. Mutta sisulla jatketaan sitäkin ja toivotaan, että jossain vaiheessa akillesjänne on niin pitkä, että voin edes kuvitella alkavani laskeutua portaita normaalisti. Nyt tuo tuntuu olevan vielä kaukana siintävä haave.

Voimienkin palautuminen saisi puolestani olla nopeampaa. Toki kahden jalan varpaillenousut sujuvat koko ajan paremmin ja nyt voin jo seisoa varpailla ilman tukea kohtalaisia aikoja. Mutta en todellakaan uskalla vielä unelmoidakaan yhden jalan varpaillenousuista. Treenaan pohjetta edelleen myös kumpparilla (vihreä kaksin kerroin) ja kahvakuulalla (16 kg tällä hetkellä). Ja toki myös tasapainoa lampaantaljalla seisten ja toisen jalan asentoa muutellen.

Edistystä siis tapahtuu, vaikka kärsimättömälle luonteenlaadulle vähän (eikä niin vähääkään) turhan hitaasti. Mutta eipä tätä voi pakolla ja tahdon voimalla nopeuttaakaan. Enkä myöskään halua ylirasittaa akillesta niin, että tulisi takapakkia, pakollista treenitaukoa, uudelleenrepeämästä nyt puhumattakaan. Eli keskityn kuntoutuksen ohessa myös kehittämään luonnettani kärsivällisemmäksi ja vähemmän asioista stressaavaksi. Josko sitä oppisi sen, että jotkut asiat vain tapahtuvat painollaan ja toisinaan on paras vain mennä virran mukana eikä vängätä vastaan tai yrittää päästä kovempaa.

Lievää edistystä havaittavissa

Venyttely tekee hyvää

Viikko 14 rajapyykki on ohitettu, mikä tarkoittaa sitä, että viime sunnuntaista alkaen olen pikku hiljaa yrittänyt nyt venyttää akillesjännettäni normaalimman mittaiseksi. Vaikka ohjeet ovat periaatteessa selkeät, silti onnistun tästäkin kehittämään lievää stressiä. Koska ilmeisesti vieläkään en ole osannut kysyä ihan kaikkea mahdollista, mitä stressaajaluonteen pitäisi oikeasti tietää, pilkuntarkasti, suorittaakseen tehtävän oikein. Mutta juu, ohjeessa kerrotaan, kuinka kauan mitäkin venytystä pitää tehdä ja kuinka monta kertaa toistaa - mutta kun pahus vieköön siinä ei sanota, montako kertaa päivässä olisi optimaalinen :D. Olen nyt sitten venytelly 2-3 kertaa päivässä ja pohtinut, onko se liikaa, liian vähän vai sopivasti. Mutta pääasia lienee, että akillesjänne on kuitenkin venynyt jo hieman normaalimman mittaiseksi (kuten kuva pienehköstä liikkuvuuserosta jalkojen välillä ehkä kertoo), mikä tarkoittaa sitä, että kävely on taas helpottunut. Mutta lähellekään siinä pisteessä en ole, että uskaltaisin vielä edes yrittää tulla portaita alas normaalisti. 

Kantakorokkeista sen sijaan olen jo sisätiloissa luopunut ja nyt kävelen kotona joululahjaksi saamillani huopatöppösillä, jotka pitävät jalat mukavan lämpiminä ja joissa on sellainen minimaalisen pieni korko kannassa, joka vähän helpottaa kävelyä paljaaseen jalkaan verrattuna, mutta on jo kuitenkin melkein olematon. Ulkona kävellessä ja salitossuissa olen korokeet vielä pitänyt, mutta ensi viikon jälkeen varmaan luovun niistäkin, jos nilkan liikkuvuus on parantunut vielä tämänhetkisestä tarpeeksi.

Voimatkin alkaavat palata vähitellen

Venyttelyn lisäksi olen siis jatkanut tietysti myös varpaillenousuja ja muuta voimatreeniä pohkeelle. Varpaillenousut helpottuvat päivä päivältä ja pystyn pitämään sekä ylös että alas mennessä painon jo aika hyvin tasaisesti molemilla jaloilla - ensimmäisten toistojen ajan ainakin. Istuen varpaillenousuja teen tällä hetkellä 15 kg käsipainolla ja kumpparijumppaakin olen jatkanut nyt vihreän ja punaisen kuminauhan yhdistelmällä. Selvästi ohuempi ja heikompi tuo pohje vielä on kuin terveessä jalassa, mutta ainakin hyvällä tahdolla olen jo näkevinäni siinä jotain lihaksen muotoa muutenkin kuin jännittäessä.

Salilla olen nyt onneksi pystynyt koronasulun aikanakin käymään kolme kertaa yksityisvarauksen turvin, joten myös muita jalkojen lihaksia on tullut treenattua. Minkä lisäksi nyt olen lämmittelyssä polkenut kuntopyörää jo ihan jonkinasteisella vastuksellakin, mikä tuntuu tekevän erittäin hyvää nilkan pienille lihaksille ja nilkan liikkuvuudelle ja toimivuudelle. Tällä hetkellä tuo salisulku harmitaakin ehkä eniten siltä osin, että en oikein raaski noista kerran tai kahdesti viikossa käynneitä "tuhlata" jotain kertaa pelkkään kuntopyöräilyyn, vaikka uskoisin, että pitempi polkemissessio voisi tehdä hyvää. Jos pääsisin salille normaalisti, todennäköisesti käyttäisin ainakin yhden kerran viikossa siihen, että vain polkisin 40-60 minuuttia. Nyt odottelen lähinnä 20.1. fysioterapiatapaamista ja sitä, mitä uusia harjoitteita saan nilkalle tehtäväksi silloin, mutta muuten mennään samoilla liikkeillä kuin aiemminki. Toki kaikkiin liikkeisiin olen taas saanut hieman lisätä painoja eli kohti normaalimpaa mennään myös siltä osin.

Ja kävelykin edistyy

Kävelykin helpottuu ja nopeutuu koko ajan, vaikka en edelleekään voi väittää, että se olisi normaalia. Vauhti on hitaampi, samoin askelrytmi. Ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että edelleen myös onnun jonkin verran, vaikkei se ehkä ulkopuoliselle niin selvästi näykään (ainakaan saamieni kommenttien perusteella). Mutta itse sen kyllä huomaan. Loivassa alamäessä, jos ajatukseni ovat jossain muualla kuin kävelyssä hetkellisesi ja etenen rennommin, ontuminen saattaa kadota melkein kokonaan. Mutta yhtään haastavampi kohta tiessä palauttaa sen heti. Ja haasteitahan tuolla nyt riittää - kiitos lumen ja jään. Jään ohella kävelijöiden askelten alla muhkuraiseksi pakkautunut lumikerroskaan ei ole vähän vajaakuntoisella nilkalla se mukavin käveltävä.

Ihan noin yleisellä tasolla olen sitä mieltä, etten suosittele akillesjänteen katkaisemista kellekään, mutta jos sitä on kuitenkin jonkun pakko päästä kokeilemaan, kannattaa ajoittaa kokeilu niin, että kuntoutuksen voi tehdä sulan maan aikaan. Ja niin, ettei mikään pandemia rajoita esim. kuntosalille ja uimahalliin pääsemistä. Ihan noin niinkuin helppouden ja oman korvien välin takia. Tämä kun ei nyt ole ihan se helpoin mahdollinen tapa kuntouttaa jalkaansa. Ihan kokemuksesta sanon.