Dementiahiihdolla akillesjänne kuntoon

Siihen, että saan hiihtää ihan oikeasti suksilla ja sauvoilla on vielä kolmisen viikkoa aikaa. Jos vain lumet pysyvät ja jalka paranee aikataulussa. Tällä viikolla aloitin kuitenkin jo sauvojen käytön eli ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin tiistaina sauvakävelyä - sitä kun muutama akilleskuntoutuja oli kehunut hyväksi harjoitusmuodoksi. Ja pakko todeta, että oikeassa olivat. Sauvat auttavat ontumiseen ja kävelynopeuteen selvästi, kun sauvalla saa työnnettyä vammajalan askeleeseen juuri sen verran lisävoimaa, että siitä tulee normaalimittainen. Minkä lisäksi kaikki pienetkin sivulle huojahdukset jäävät pois. Nyt oikeasti tunnen käveleväni melkein normaalilla askeleella, vaikka jalka onkin vielä jäykkä ja voimaton. Uskon, että tuo sauvojen avulla aikaan saatu normaali askel auttaa jalkaa kuntoutumaan tehokkaammin kuin ilman sauvoja ontuminen. Lisäksi sauvojen kanssa kävelyvauhtini on jo huimaavat 5 km/h, mikä tarkoittaa sitä, että läheskään kaikki kanssakävelijät eivät enää viuhu ohi. Ja ihan pahuksen paljon kivampaa tuo sauvominen on kuin mitä olen kuvitellut. Taitaapa jäädä laji käyttöön kuntoutuksen jälkeenkin.

Akilleksen venyminen sen sijaan tuntuu tapahtuvan raivostuttavan hitaasti ja on yllättävän kivuliasta kaikkeen muuhun vamma-aikaan verrattuna. Mutta sisulla jatketaan sitäkin ja toivotaan, että jossain vaiheessa akillesjänne on niin pitkä, että voin edes kuvitella alkavani laskeutua portaita normaalisti. Nyt tuo tuntuu olevan vielä kaukana siintävä haave.

Voimienkin palautuminen saisi puolestani olla nopeampaa. Toki kahden jalan varpaillenousut sujuvat koko ajan paremmin ja nyt voin jo seisoa varpailla ilman tukea kohtalaisia aikoja. Mutta en todellakaan uskalla vielä unelmoidakaan yhden jalan varpaillenousuista. Treenaan pohjetta edelleen myös kumpparilla (vihreä kaksin kerroin) ja kahvakuulalla (16 kg tällä hetkellä). Ja toki myös tasapainoa lampaantaljalla seisten ja toisen jalan asentoa muutellen.

Edistystä siis tapahtuu, vaikka kärsimättömälle luonteenlaadulle vähän (eikä niin vähääkään) turhan hitaasti. Mutta eipä tätä voi pakolla ja tahdon voimalla nopeuttaakaan. Enkä myöskään halua ylirasittaa akillesta niin, että tulisi takapakkia, pakollista treenitaukoa, uudelleenrepeämästä nyt puhumattakaan. Eli keskityn kuntoutuksen ohessa myös kehittämään luonnettani kärsivällisemmäksi ja vähemmän asioista stressaavaksi. Josko sitä oppisi sen, että jotkut asiat vain tapahtuvat painollaan ja toisinaan on paras vain mennä virran mukana eikä vängätä vastaan tai yrittää päästä kovempaa.