Akillesjänteen kuntoutus etenee - hitaasti mutta varmasti

Viimeisellä virallisilla fysioterapiakäynnillä, joka oli 12 viikkoa akillesjänteen katkeamisen jälkeen, sain siis lopullisen aikataulun jänteen kuntoutukseen. Teoriassa tällä muutamalla paperilappusella pitäisi pärjätä siihen asti, että akillesjänne on lopullisesti terve noin 9-12 kuukauden päästä vammasta. Toki fysioterapeutti totesi, että koko kuntoutuksen ajan on lupa laittaa viestiä tai soittaa, jos neuvoja ja tukea kaipaan, mutta itselleni kynnys tuohon saattaa olla aika korkea, koska "enhän mä nyt tällaisella asialla kehtaa vaivata" ;). 

Koska jonkinasteisena perfektionistina (ja kaikesta stressaajana) en ihan ehkä jaksanut uskoa, että vain tuolla aikataulutuksella siitä, mitä lajeja saa missäkin kohtaa alkaa harrastaa, sekä ohjeilla siitä, että pikkuhiljaa pohjetreenissä siirrän lisää painoa tuntemusten mukaan vammajalalle ja venyttelen parhaani mukaan, akillesjänne ja jalan lihaksen ovat entisellään pikimiten, päätin siis ottaa kuntoutumiseen tueksi yksityisen fysioterapeutin. Kyseinen fysioterpeutti on sama, joka jo tähän asti on suunnitellut minulle saliohjelmat ortoosi- ja kuntoutusajaksi, joten hänellä on hyvä näppituntuma siihen, missä mennään. Sovimme, että tapaamme näin alkuun kerran kahdessa viikkossa ja katsomme yhdessä askel kerrallaan, miten jalka saadaan parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Viralliseksi aloituspäiväksi kuntoutukselle sovimme 20.1. eli viikkoa vaille 4 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta. Siinä vaiheessa olen saanut pari viikkoa venytella jännettä, joten treeniliikkeitä voi ottaa jo monipuolisemmin ohjelmaan kuin tässä vaiheessa, kun jänne on vielä lyhyt ja kireä.

Tällä hetkellä olen siis mennyt omillani. Varpaillenousuja seisten teen aina muistaessani, monta kertaa päivässä, lyhyitä settejä, kuten HUSin fysioterapeutti tähän alkuun neuvoi. Vammajalka toimii jo selvästi paremmin kuin ensimmäisinä päivinä treeniä aloitellessani. Silloin ongelmana oli se, ettei jalka parka oikein tuntunut edes muistavan, miten varpaille kuuluisi nousta, saati että sillä olisi ollut voimaa nostaa lähellekään puolia kehonpainostani. Nyt noin viikon harjoittelun jälkeen varpaillenousu teknisesti sujuu jo hienosti, mutta edelleenkin nostan kuitenkin vasemmalla jalalla enemmän painoa kuin oikealla (mikä ei nyt ehkä ole mikään ihme tässä vaiheessa). Yritän sitten aina toisinaan kuitenkin seisoskella varpailla hetken aikaa ja siinä samalla siirtää enemmän painoa myös oikean jalan puolelle. Itsestäni jotenkin tuntuu, että pohkeen alaosa menee tällä hetkellä todella herkästi jumiin, eikä treeni oikein välity tuonne ylemmäs pohkeeseen sen takia, mutta toivon, että tuo helpottaa, kun jalkaa saa alkaa venytellä viikon päästä. Varpaillenousujen lisäksi olen tehnyt kerran-pari päivässä kumpparijumppaa ja kerran-pari päivässä istuen pohjetreeniä 10-12 kg kahvakuulalla. Tasapainoa treenaan seisoskelemalla paljaalla jalalla lampaan taljan päällä, mikä alkaa sekin jo pikkuhiljaa sujua paremmin ja paremmin.

Nyt en siis vielä saa varsinaisia venytyksiä akillesjänteelle/pohkeelle tehdä, mutta olen kuitenkin saanut vähän treenata nilkan liikkuvuutta liuttamalla jalkaa lattiaa pitkin edes-takaisin jalkapohja lattiassa koko ajan. Vaikka suurta eroa tuolla ei ole saanut aikaan, väittäisin sen osaltaan parantaneen jalan liikkuvuutta niin, että kävelykin on helpottunut. Kävely on nyt jälleen selvästi jo sujuvampaa ja reippaampaa kuin esim. viikko sitten. Onnun selvästi vähemmän ja nyt jalan tasapaino on jo niin hyvä, että huojahdus sivulle askeleen aikana on jo kokonaan kadonnut. Ainoa ontumista aiheuttava seikka on siis enää akillesjänteen jäykkyys. Jouluaattona intouduin kävelemään jo niin reippaasti, että seuranani ollut äitini jo totesi, että kauhea, miten kovaa sä menet. No, ylpeys kävi lankeemuksen edeltä siinä mielessä, että vähän vaille 2 km reippailun jälkeen nilkka kipeytyi tuossa vauhdissa sen verran, että oli pakko tulla viimeinen kilometri huomattavasti rauhallisemmin. Mutta eilisellä kolmen kilometrin lenkkillä jopa omaan, kriittiseen silmääni (joka on tottunut noin 6,5-7 km/h vauhtiin kävelylenkeillä) eteneminen alkoi olla jo ihan kävelyn kaltaista. Kotioloissa iltaisin olen jättänyt usein kengät pois (ja samalla siis ne 1,2 cm kantakorokkeet, joita pitäisi vielä käytää kolmen viikon ajan ja joita aina kodin ulkopuolella siis todellakin kengissä pidän), ja tassutellut ne pienet matkat huoneiden välillä sekä myös portaissa ihan paljain jaloin. Ajatuksena on ollut sekä parantaa vähän nilkan liikkuvuutta tälläkin tavoin että etenkin herätellä jalkaterän pieniä lihaksia, jotka kipsi- ja ortoosiaikana nukahtivat niin syvään uneen, että oikea jalkani on nyt vähintään puoli numeroa isompi kuin vasen jalkani. Saas nähdä, kuinka totaalisesti uuteen uskoon kenkävalikoima tämän jälkeen menee. Muutenkin jalat tuntuvat nauttivan siitä, että saavat hengittää raikasta ilmaa ja koskettaa erilaisia tekstuureita välillä.

Tällä hetkellä tuskailen täällä sen kanssa, mikä on sopiva määrä treeniä jalalle. Välillä tuntuu siltä, etten tee muka tarpeeksi, välillä olen huolissani, että teen liikaa ja jalka sen takia ei parane. Stressaajaluonteelle ei tämä kuntoutusvaihe(kaan) oikein sovi. Tästäkin syystä olen todella onnellinen, että jatkossa on tukena ammattilainen, joka osaa suunnitella kuntoutuksen kulun ja sen, paljonko jalkaa on hyvä treenata ja miten. Nyt vielä lisäharmituksen tietysti tuo tämä koronatilanne, jonka seurauksena salit (ja uimahallit) ovat kiinni. Juuri, kun olin päässyt kuntopyöräilyn vauhtiin salilla ja homma alkoi kevyellä vastuksella tuntua oikein hyvältä. No, onneksi meidän pikkusalimme tarjoaa mahdollisuuden varata ainakin yksi yksityistunti salille tämä sulun ajalle, niin ei tule niin pitkää treenitaukoa. Ja jos aikoja jää ensimmäiseltä varauskierrokselta yli, pystyn ehkä saamaan vielä toisenkin treeniajan itselleni. Pelkkä kävely ja ne muutamat jalkaliikkeet, joita voin kotona tehdä, saavat sitten riittää muuten tälle ajalle. Onneksi tosiaan kävely alkaa olla edes sen verran ripeää, että sitä voi hyvällä tahdolla ainakin yrittää pitää jonkinasteisena liikuntana. Niin ja toki käsipainoilla, kahvakuulilla ja levytangolla saan aika hyvin yläkroppaa treenattua, eli ihan makoiluksi touhun ei tarvitse mennä, vaikka treenipaikat ymmärrettävistä syistä nyt hetken kiinni ovatkin.

Viimeinen virallinen fysioterapiakäynti akillesjännesaagassa

12 viikkoa akillesjänteen katkeamisesta - missä mennään ja mihin jatketaan?

Tänään siis oltiin siinä tilanteessa, että 12 days of Christmasin sijaan (joka toki olisikin jo myöhässä, koska jouluun on enää neljä yötä tai siis viisi kai virallisesti), saattoi aamulla hyräillä 12 weeks of Achillesia. Ja sen kunniaksi siis oli ohjelmassa viimeinen virallinen fysioterapiakäynti HUSin piikkiin. Siispä jälleen kerran aamukahvin jälkeen taksiin ja tällä kertaa kohti Laakson kuntoutusyksikköä.

Imoittautumisen jälkeen minut ohjeistettiin odottamaan vuoroani selkäydinvammapoliklinikalle. Jännitystä lieventääkseni ehdin jo kaverille viestitellä, etten ollut tähän asti tiennytkään, että akillesjänne on osa selkäydintä. Mutta fysioterapeutti oli oikein mukava ja osaava - kuten ihan kaikki tähän asti kohtaamani hoitoalan ammattilaiset. Tiedän hokevani tätä, mutta vaikka julkisesta terveydenhuollosta saa yleensä kuulla aina vain sitä negatiivista palautetta, omat kokemukseni ovat aivan sieltä toisesta ääripäästä. Koko tämä pahuksen lysti tulee kustantamaan minulle noin 100 € ja sillä summalla olen saanut aivan käsittämättömän hyvää ja ystävällistä hoitoa. Nytkin, vaikka virallisesti uusia käyntejä kunnalliselle ei ole enää tulossa, sain fysioterapeutilta ohjeen, että hoitosuhde ei katkea tähän, vaan mitä tahansa kysyttävää mieleeni tuleekaan, voin aina soittaa tai laittaa viestiä, ja he kyllä neuvovat.

Etukäteisjoululahjoja

Mutta itse käynnin sisältöön. Fysioterapeutin tuomion mukaan kävelyni näyttää kuntoutumisen ajankohta huomioiden jo erittäin hyvältä, vaikka itse tunnenkin itseni Ontuvaksi Erikssoniksi. Mutta, kuten itsekin olen järkeillyt, yhdistelmä jäykkää akillesjännettä, heikompaa lihasvoimaa ja vajavaista tasapainoaistia nyt ei vain mahdollista valentinkonosmaista etenemistä ihan vielä. Pääsin kokeilemaan kahdella jalalla seisten varpaillenousua ja onnistuihan se, vaikka toki todella paljon enemmän vielä tein töitä vasemmalla jalalla kuin oikealla. Mutta saan nyt siis alkaa treenata noita pohkeita seisten ja pikku hiljaa sitten enemmän ja enemmän alkaa viedä painoa vammajalalle, kunnes lopulta voin tehdä sillä yhden jalan varpaillenousuja. Lisäksi sain nyt ihan virallisen luvan treenata pohjetta istuen kahvakuulan kanssa. Fysioterapeutti kyllä totetsi, että aloita jollain kevyellä kuulalla - että älä nyt ihan kymppiä heti painoksi ota. En sitten kehdannut sanoa, että itse asiassa juuri eilen tein kympin kahvakuulalla kyseistä liikettä. Kumpparijumppaan sain vielä vihreän kuminauhan, että tulee siihenkin kunnollisemmin vastusta.

Tasapainoaistia aletaan nyt haastaa seisomalla pehmeällä alustalla ja siirtämällä katsetta puolelta toiselle seistessä. Ja parin viikon kuluttua saan alkaa venytellä akillesta, jolloin kävelykin alkaa pikku hiljaa helpottaa ja vähitellen saan siirtyä kulkemaan myös portaat alaspäin normaalilla tyylillä. Lisäksi fysioterapeutti testasi vielä akilleksen ehjyyden/toimivuuden ja kertoi, että Thompsonin testissä (siis siinä pohkeen puristelussa) sekä terve että vammajalka liikkuivat yhtä paljon, mikä oli todella hyvä ja kertoi paitsi jänteen yhtenäisyydestä, myös siitä, että se ei ollut liian löysä.

Niin, ne joululahjat: 1) saan alkaa polkea kuntopyörää kevyellä vastuksella, 2) saan alkaa ajaa autoa lyhyitä matkoja ja 3) saan alkaa hiihtää helmikuussa - perinteisellä, tasaisella, rauhallisesti. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Autolla-ajolupa helpottaa elämää ihan todella paljon, kun pääsen salille ja ehkä jopa sinne uimahalliin asti nyt ihan omin avuin nopeasti. Ja jouluna pääsen käymään vanhempien ja veljen perheen luona ja roudaamaan lahjat ja ruoat itse. Ja vaikka yleensä olen ollut sitä mieltä, että kuntopyörällä ajaminen on tappavan tylsää, nyt odotan ihan todella innolla sitä, että pääsen polkemaan. Ja kaikkein tärkein uutinen on se, että jos vain Etelä-Suomen kelit ovat yhteistyökykyiset, pääsen tälläkin hiihtokaudella vielä ladulle, vaikka tosissaan hiihtämään en pääsekään.

Aikataulua jatkoon

Jatkon osalta sain kehut suunnitelmastani hoitaa kuntoutus tämänhetkisen salin Fysioterapeutti/PT:n tuella, joten huomenna pitää sopia Nooran kanssa sitten millä aikataululla tapaamme kevään aikana ja kuinka monta kertaa. Kehonpainolla tehtäviä kyykkyjä ja askelkyykkyjä saan alkaa tehdä noin 3-4 viikon kuluttua, mutta painoa kyykkyihin saan alkaa ottaa vasta noin 6 kk kuluttua vammasta. Suorin jaloin maastavetoja ja lantion nostoja saan jatkaa kevyillä painoilla pikku hiljaa vastusta kasvattaen, samoin noita muita jalkaliikkeitä. Hölkkää saan aloitella samoihin aikoihin kuin hiihtoa - juoksumatto kuulemma olisi hyvä vaihtoehto alkuun ja aloittaa saan heti, kun pystyn nousemaan varpaille yhdellä jalalla kymmenisen kertaa. Ja kevyitä kahden jalan hyppyjä voin alkaa ottaa ohjelmaan noin 5 kk vammasta ja siitä sitten progresiivisesti lisätä intensiteettiä. Koripallon pariin kevyen harjoittelun muodossa saan palata noin 7 kk vammasta, jos kaikki on mennyt hyvin. Ja ihan oikeasti sitten pelaamaankin, sekä crossfitin ja polkujuoksun pariin 9-12 kk päästä vammasta - riippuen siitä, miten hyvin voimat ovat palanneet.

Tsemppiä kaikille kohtalontovereille kuntoutukseen - kyllä se valo sieltä tunnelin päästä alkaa jossain vaiheessa häämöttää, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisi. Ja hyvää joulua, vaikka vähän jalkapuolenakin. Ensi vuodesta ei voi tulla kuin parempi.

P.s. Tein ensimmäisen, hyvin varovaisen ja hyvin vasenjalkapainotteisen 12 toiston setin varpaillenousuja seisten. Hetki sen jälkeen lähdin kävelylle. Voi olla mielikuvitusta, voi olla plaseboa, voi olla sattumaa, mutta ihan kuin jalka olisi noiden varpaillenousujen jälkeen jotenkin paremmin tajunnut, mitä sen kuuluu tehdä. Kävely tuntui selvästi helpommalta ja sujuvammalta kuin aamulla fysioterapiaan mennessä/tullessa.

Turnausväsymystä ilmassa

Ja jäätä maassa

Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko vamma-aikana, nyt väsyttää. Eikä huvittaisi mikään. Eikä yhtään enää jaksaisi. Ainakaan varoa ja kuntouttaa ja keskittyä ja tsempata. Että voisiko tää jalka nyt vain olla terve ja elämä palata normaaliksi. Vaikka huomisaamuun mennessä, jos ei kukaan tänään ehdi hoitaa asiaa. Kiitos.

Väsytykseen ja ketutukseen ei auta sekään, että kelit täällä Pohjois-Helsingissä ovat nyt lauantaista lähtien olleet kaikkea muuta kuin akilleskuntoutujalle sopivia. Epämääräisiä jääkenttiä ylt'ympäriinsä. Ja epätasaista loskan, jään ja sulan sekamelskaa. Jossain on hiekoitettu, jossain ei. Jossain hiekat ovat jo painuneet jääkentän alle. Jossain on lumenkaltaista, jossa kenkä pitää. Mutta seuraavassa hetkessä onkin sitten pitkä pätkä pelkkää jäätä. Ei uskalla kävellä kunnolla, vaikka on nastat alla, kun koko ajan pelkää, että liukastuu. Hyvä jos kotoa ulos uskaltaa. Lauantaina en uskaltanut. Paitsi varovasti hiipiä postilaatikolle hakemaan Hesarin aamulla. 

Sunnuntaina oli sen verran parempi keli, että sentään uskalsin todella varovasti ja keskittyen kävellä pari lenkkiä - yhteensä matkaa kertyi varmaan vähän alle 5 km. Ja vauhti oli todella hidas. Luulisin palanneeni siihen 2-3 km/h etenemiseen. Torstaina, kun huvikseni laitoin Polarin päälle kävelemään lähtiessäni, sain dataa siitä, että keskellä viikkoa etenin jo keskimäärin 4 km/h vauhdilla. Melkein siis kävelyä jo. 

Salille sain itseni tänä aamuna raahattua (tai siis taksilla kuljetettua, koska vielä vähemmän uskallan edes ajatella muuta kulkutapaa). Treeni meni tulosten valossa hyvin, mutta tekemisen ilo ja nautinto oli siitäkin poissa. Luulen, että tämä on nyt yhdistelmä turnausväsymystä, kun on 11 viikkoa ollut kaikki vähän haastavaa, mutta silti on vain yrittänyt tsempata ja jaksaa, ja sitten tätä pahuksen alkutalven pimeyttä, johon ei tunnu nyt kirkasvalolamppukaan auttavan. Ja lisäksi, ja ehkä suurelta osin sitä, ettei pääse liikkumaan niin, että tulisi hiki, hengästyisi kunnolla ja endorfiinejä alkaisi erittyä. 

Viime aikoina minulla on alkanut jopa tulla lähes päivittäin rytmihäiriöitä, joita aikaisemmin on tullut todella harvoin, todella väsyneenä. Tänä aamunakin heräsin siihen, että sydän muljahteli. Luulisin tuon johtuvan valtaosin siitä, että aerobinen kunto on ihan nollissa. Ja osin sitten henkisen puolen stressistä. Polarkin kertoo, ettei uni ole ollut enää viikkoihin kunnolla palauttavaa, vaikka menen nukkumaan ja herään normaaliaikoihin ja mielestäni nukun ilman kohtuuttomia heräilyitä koko yön. Sykkeet pysyvät korkeina ja sykevälivaihtelu matalana, hengitystiheydenkin väittää olevan selvästi normaalia suurempi. 

No, ehkä tämä tästä taas helpottaa, jos nuo kelit vähän paranisivat. Maa vaikka sulaisi. Ja aurinko taas alkaisi paistaa. Ja jos ensi maanantain fysioterapiakäynnillä saisi positiivisia uutisia. Vaikka luvan ajaa autoa. Ja polkea kuntopyörää. Ja alkaa venytellä tuota akillesta. Jos se kävelykin siitä sitten helpottaisi. Ja kohta on joulu. Ja päivätkin alkaa pidetä. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, vaikka juuri nyt ei todellakaan siltä tunnu. 

Pienin askelin

Mutta oikeaan suuntaan

Siinäpä se oikeastaan tiivistyy. Tämänhetkinen tilanne. Mitään isoa ja mullistavaa muutosta ei ole jalan tilanteessa tapahtunut, mutta jokainen kävelylenkki tuntuu vievän kävelytaitoa hieman eteenpäin. 

Vauhti paranee vähitellen. Nyt se on jo niin "ripeä", että kädet ihan melkein luonnostaan alkavat heilahdella rytmissä. 75-vuotias äitinikään ei enää joudu yhteislenkillä ihan hirveästi hidastelemaan, ettei karkaisi jo alkumetreillä korttelin päähän. Ontuminenkin tuntuu vähentyneen ainakin jonkin verran. Toisinaan, loivaa alamäkeä kävellessä onnistun etenemään jo lähestulkoon ontumatta, mutta loivatkin ylämäet, vähän haastavampi kohta tai jalan väsyminen palauttavat ontumisen sitten taas äkkiä. Uskoisin ontumisen johtuvan edelleen kaikkien seikkojen yhdistelmästä: jäykkä akillesjänne, heikompi tasapainoaisti vammajalalla ja vammajalan lihasvoiman puute sekä oma uskallus astua rennommin ja pitemmälle. Koska lihasvoima ja etenkin tasapaino ovat kuitenkin parantuneet selvästi, uskoisin suurimpien tekijöiden olevan tuo akilleksen jäykkyys ja korvien väli.

Lenkkien pituus on viime päivinä ollut noin 2-3 km ja niitä olen tehnyt arkisin kerran päivässä ja vapaapäivinä sitten kahdesti. Säät eivät suoranaisesti ole suosineet, jos eivät estäneetkään kävelyn opettelua. Pakkaskeli ja minimaalinen lumen määrä on taannut sen, ettei tarvitse pelätä liukastumisia ja yllättäviä epätasaisuuksia. Mutta toisaalta hidas liikkuminen ja kova pakkanen sekä viimeviikkoiset tuuliolosuhteet tarkoittivat sitä, että toppautumisella ja reittivalinoilla oli todella suuri merkitys hengissä ja paleltumatta selviytymiselle. Mieluummin tätä harjoittelua tekisi kesäkelillä, mutta ei pidä valittaa nytkään. Kauniita ja aurinkoisia pakkaspäiviäkään ei vuoteen liikaa mahdu, joten ihan kiva näilläkin keleillä on ulkoilla.

Tasapainoaistini on todellakin parantunut huomattavasti. Nyt pystyn hampaita pestessäni seisomaan jo koko kaksiminuuttisen yhdellä jalalla - sähköhammasharja on tässä tapauksessa myös erinomainen timeri puolen minuutin väliaikoineen. Edelleen vähän huojututtaa, mutta ei enää niin pahasti. Kumpparijumpassa mennään keltaisen ja punaisen kuminauhan yhdistelmällä ja 30 toistolla 4-5 kertaa päivässä. Istuen varpaille nousuissa käytän nyt 6 tai 7,5 kg painoa ja yritän yläasennossa vielä aina painaa käsillä jalkaa alas ja samalla keskittyneesti vastustaa pohkeella. Lisäksi annoin periksi ja luovuin alkuperäisestä ajatuksestani odotella terveen jalan pohkeen treeniä siihen asti, että saan alkaa tuota vammajalkaakin kunnollisemmin treenata. Sitä tahtia kun tuo vasemman jalan pohjekin kutistui, että kävi selväksi, ettei se nyt ainakaan kuntoutustreenejä edistä, jos ei silläkään jaksa kunnolla ponnistaa. Eli nyt teen samalla kuin treenaan vammajalkaa, myös yhden jalan pohkeillenousuja suoralla jalalla ja polvi koukussa seisten eri rytmeillä 40 toiston setin terveelle jalalle.

Akillesjännettä ja pohjetta hieron myös aina treenin yhteydessä ja tukisukkien nimeen vannon edelleen. Lisäksi nyt pakkasten kunniaksi minulla on jatkuvasti käytössä villasäärystimet, sillä jo ensimmäisillä kävelyillä ortoosin poiston jälkeen huomasin, että katkennut akilles ei todellakaan tykkää yhtään kylmästä. Villasäärystimien löytämisessä olikin sitten omat haasteensa. Parit löysin lopulta Partioaitan valikoimista. Ja täysin säärystinhaasteista tietämättä paras kaverini ihan oma-aloitteisesti oli hankkinut minulle synttärilahjaksi käsin tehdyt, täysvillaiset säärystimet. Voi olla, että tästä eteenpäin olen syksystä kevääseen aina säärystimet jalassa ulkona. Tällä hetkellä myös sisällä. Yöt nukun villasukat jalassa, sillä edelleenkin, etenkin iltaisin tuo vammajalka tahtoo olla kylmempi kuin terve jalka. Tosin tuokin oire on aivan viimepäivinä alkanut helpottaa ja etenkin aktiivisempien päivien jälkeen illallakaan jaloissa ei ole välttämättä ollut havaittavaa lämpötilaeroa. Eli selvästi jalan verenkierto ja hermotuskin alkavat normalisoitua, kun sitä rasittaa enemmän.

Uimaan en ole vieläkään saanut itseäni innostettua. Taitaapa käydä niin, että se saa nyt odotella sitä aikaa, että pääsen itse autolla hallille ajamaan. Salilla käynnit sen sijaan jatkuvat ja nyt teen ohjelmaa, joka on jaettu ala- ja yläkropalle. Jalkaliikkeisiin sain laitteilla vähän jo lisää painoa ja toistomäärät pudotettua viiteentoista. Lisäksi olen nauttinut siitä, että saan tehdä minipainoilla suorin jaloin maastavetoa ja lantion nostoja vapailla painoilla. Samoin yläkroppatreenistä nautin, kun voin nyt tehdä useampia liikkeitä ja sarjoja ja käyttää jo vähän normaalimpia painoja, vaikka edelleenkin painot on pakko ottaa sen verran kevyiksi, etten vahingossakaan viimeisilläkään toistoilla ala ajattelemattani ponnistaa lisäapuja jaloilta. Keskivartaloliikkeet teen sitten molempien treenien perään. Näillä mennään nyt ainakin 20.12. asti, ja sitten katsotaan, mihin kaikkeen uuteen ehkä saan luvan tuon fysioterapiakäynnin jälkeen.

Kaksijalkaisuuden pieniä iloja

Eli mistä olen nauttinut eniten viimeisen vähän vajaa kahden viikon aikana

Järjestys ei mitenkään ole suhteessa asian aiheuttamaan ilon ja onnen määrään, vaan on täysin satunnainen ja perustuu vain ja ainoastaan siihen, missä järjestyksessä asiat hieman hataraan mieleeni kirjoittaessa putkahtivat:

1. Voin käydä suihkussa kahdella jalalla seisten. Ah, seistä sadesuihkun alla ja pestä itseään kaikessa rauhassa molemmin käsin. Ei tarvitse enää miettiä, miten ja missä kohtaa riisuuntuu miltäkin osin, että saa ainakin ortoosin poistettua vasta suihkujakkaralla istuen ja sitten asetettua sellaisen etäisyyden päähän, että sen saa taas heti puettua jalkaan. Suihkun jälkeen voi vain poistua suihkusta (keskittyen) ja kävellä hakemaan pyyhkeen (varovasti hiipien).
2. Mikään ei paina ja purista nukkuessa mitään kohtaa kehosta. Ei vammajalkaa, eikä sen syytöntä vierustoveria.
3. En tarvitse enää spice girls -kenkää tai kiilakorkoa, vaan voin valita haluamani jalkineet (teoriassa ainakin, sillä säät huomioiden ulos en uskalla nyt muilla kuin nastakengillä ja kantakorokkeet tarkoittavat myös sitä, että ihan kaiken kokoiset ja malliset kengät valtavasta kenkävarastostani eivät jalassa toimi tällä hetkellä).
4. Pääsen kävellen jo kauemmas kotoa. Ihan hirveitä vaellusretkiä en vieläkään kykene tekemään, mutta se, että uskaltaudun jo yli kilometrin etäisyydelle kotoa lenkkiä tehdessäni, tarkoittaa sitä, että näen taas maisemia, joita en ole kahteen kuukauteen nähnyt.
5. Voin valita vaatteeni vapaasti. Ei tarvitse miettiä, saako lahkeen mukavasti ortoosin yläpuolelle tai istuvatko trikoot niin hyvin, että ne voi jättää ortoosin alle tai tarttuuko hameen helma jostain kohtaa jossain asennossa johonkin ortoosin kulmaan, rakoon tai tarranauhaan. 
6. Voin nukkua pyjamassa yöpaituleiden sijaan (ks. kohta yllä)
7. Saan kulkea portaat ylöspäin jo vuorotahtia, mikä on niin paljon vähemmän turhauttavaa kuin porras kerrallaan taivaltaminen, vaikka hitaasti keskittyen vielä kiipeänkin. Ja vaikka oikea polveni edelleen vähän rutisee tuota uutta työtehtäväänsä suorittaessaan.
8. Kävelynopeuteni on jo vähän lähempänä oikeaa kävelyä hitaasti hiipimisen sijaan.
9. Voin nukkua ihan missä asennossa haluan, myös vatsallani maaten.
10. Ylempään liittyen voin myös lukea ongelmitta vatsallani sängyllä maaten.
11. Salilla treenatessa voin tehdä monipuolisemmin vatsa- ja selkälihastreeniä, kun ei enää ole tilannetta, jossa toinen jalka painaa monta kiloa enemmän kuin toinen.
12. Pystyn salilla myös tekemään nyt jo muutamia alakropan liikkeitä muutenkin kuin laitteissa (eli suorin jaloin maastavetoja ja lantion nostoja minimaalisilla painoilla).
13. Jalkaa jumpatessa ei tarvitse aina poistaa ortoosia ja sitten asentaa sitä takaisin paikoilleen (vain huomatakseen, että on unohtanut pumpun toiseen huoneeseen).
14. Molemmat jalat ovat myös arjessa saman painoiset ja pituiset. Istuessa ei tarvitse miettiä, kumman jalan nostaa päälle, jos haluaa olla jalat ristissä. Seistä voi ihan normaalisti miettimättä, kuinka vinossa selkä ja lantio ovat.
15. Kissat voivat taas nukkua jalkojen päällä ihan miten päin sattuu.

P.s. Vacoped käytiin tänään jättämässä Töölöön. Siellä se nyt sitten odottaa seuraavaa palveltavaansa. Hyvin se hommansa hoiti, ei voi moittia. Joku saa siitä itselleen vielä hyvän kumppanin.

Akillessaaga, osa XII - Ortoosin paluu

Tosin onneksi vain noin 16 tunnin ajaksi.

Eli eilen tosiaan tein akillesjännevamma-ajan toisen työmatkan ulkomaille. Tällä kertaa kyseessä oli yhden päivän kongressivisiitti Tukholmaan, mikä tarkoitti huomattavasti lyhyempää lentomatkaa ja huomattavasti enemmän aktiviteettimahdollisuuksia päivän aikana kuin edellisellä Englannin keikalla. Lentokentillä kaikki toimi rullatuoliavustusten osalta taas mallikkaasti, mitä nyt Ruotsin päässä palatessa harrastettiin kenttähenkilökunnan osalta Ruotsalaista tasa-arvoa, mikä tarkoitti sitä, että toisin kuin kaikilla muilla kentillä, Arlandalla minua ei päästetty koneeseen ennen muita, vaan kenttähenkilöstö oli sitä mieltä, että jos pystyn kulkemaan koneeseen omin jaloin, voin kulkea muiden joukossa. No, kyllähän he siinä mielessä oikeassa olivat, että tuollakin tavalla ihan hengissä ja kunnialla hommasta selvisin. Eipä ne sylilapsia kannelleet äidit ja vähän huonompijalkaiset mummot kovin paljon ripeämmin liikkuneet siellä kiireisten tervejalkaisten joukossa.

Jalka ei ottanut pahemmin nokkiinsa tästä reissusta. Osin varmasti siksi, että reissu ja etenkin lento oli lyhyempi, mutta valtaosin uskoisin tuon johtuneen siitä, että nyt pystyin kävelemään päivän aikana ortoosijalalla huomattavasti enemmän ja tekemään pariin kertaan tauoilla myös kumpparijumppaa, eikä ihan samanlaisia tuntikausien istumamaratoneja tullut. 

Jonkin verran nilkka oli illalla turvoksissa (ks. kuva alla), mutta todella vähän verrattuna Englannin reissuun. Lisäksi jostain syystä akillesjänne myös kipeytyi reissun aikana. En tiedä, olisiko johtunut siitä, että tuossa ortoosissa nilkka olisi liikkunut kävellessä kuitenkin sitten isommalla liikeradalla kuin mitä tällä hetkellä kantakorokkeiden kanssa varovasti kävellessäni. Aamuksi akilleskin oli kuitenkin jo lähes rahoittunut.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten Hemingwayläisessä hengessä jäähyväiset ortoosille. Eli tänään tai huomenna pitää jossain välissä keritä takseilemaan Töölöön ja jättämään tuo uskollinen muovimono odottamaan seuraavaa palveltavaa. En usko, että suoranaisesti ikävä tulee, vaikka aika tiivistä yhteiseloa tässä tulikin vietettyä iloineen ja suruineen. En todellakaan toivo uudelleenkohtaamista kovin pian, jos missään vaiheessa.

Asiasta toiseen

Jotta tästä ei tulisi pelkkää matkakertomusta, sellainen asia vielä tältä aamulta, että onnistuin seisomaan yhdellä jalalla vähän yli minuutin yhtäjaksoisesti. Tuo suoritus tuli tehtyä hampaita pestessä. Eli ilmeisesti minulle yhdellä jalalla seisominen onnistuu helpommin, jos keskityn johonkin muuhunkin kuin siihen, pysynkö pystyssä vai en. Horjuminenkin oli selvästi vähäisempää nyt, kun samalla mietin sitä, mitä hampaita seuraavaksi pesen, enkä vain sitä, horjututtaako vai ei.

Kumpparijumpassa olen nyt lisännyt punaisen kumpparin kaveriksi keltaisen, maailman löysimmän kuminauhan, ja tuolla yhdistelmällä treeni tuntuu sujuvan hyvin. Istuen varpaillenousussa mennään vielä 5,5 kg lisäpainolla. Portaita noustessani olen nyt yrittänyt mennä kaiteesta kiinni pitämättä, jotta siinäkin tulisi treenattua tuota vammajalan tasapainoa. Lisäksi olen tehnyt toisesta akillesjänneblogista varastamiani kävelyharjoituksia eli "viivaa pitkin kävelyä" ja kävelyä niin, että aina askeleen ottaessani pysähdyn hetkesi tukijalalle tasapainottelemaan. Josko se normaalimpi kävelyrytmi ilman Ahtisaarimaista huojuntaa pikku hiljaa sieltä löytyisi.