Viides viikko takana

Kompuroinnin jälkeinen aika ja miten akillesjänteen kuntoutuminen on edennyt

Maanantaisten kauhunhetkien jälkeen kaikki on onneksi mennyt positiivisissa merkeissä eteenpäin. Akillesjänne ei siis kärsinyt pysyviä vaurioita ja kipukin oli helpottanut tiistaiaamuun mennessä. Tiistain liikuin vielä keppien avulla, mutta keskiviikkona päätin taas luopua niistä. Pääasiallinen syy päätökseen ole se, että keskiviikkoaamuna olin menossa salille ensimmäiselle PT-ohjaukselle. En halunnut säätää sauvojen kanssa sen paremmin bussissa kuin salillakaan, joten päätin vain sisulla selvitä ilman niitä ontuen. 

Yllättävän hyvin kävely sujui, vaikka olikin todella paljon haasteellisempaa kuin edeltävän vaiheen lopussa, jolloin askeleen oli saanut ”rullaamaan” keinupohjan avulla. Nyt askel tuntui töksähtävän aina siinä kohtaa, kun jalka oli pystysuorassa, joten eteneminen oli melko klenkkaavaa. Eteenpäin kuitenkin pääsin, vaikka hyvin hitaasti.

Salillakin hommat sujuivat hyvin. Saatiin katsottua painot kohdilleen (eli todella pieniksi) alakroppaliikkeisiin ja sitten vähän kunnollisemmiksi yläkropalle. Mutta ajatuksena lähinnä nyt tehdä kevyehköä lihaskestävyystreeniä, ettei ihan kaikki lihakset katoa toipilasaikana.

Oikeastaan viikonlopulle asti kävely tuntui aina välillä paitsi haastavalta, vähän ikävältä myös akilleksessa. Tuntui, että jänne joutuisi välillä venymään enemmän kuin se haluaisi, ja ensimmäistä kertaa koko aikana oli välillä havaittavissa myös pientä kipua. Nilkka myös turposi iltaa kohti aina rasituksen mukaan. Mutta mustelma haalistui koko ajan ja aina aamuksi turvotus oli laskenut ja nilkka näytti koko ajan paremmalta.

Lauantaina kävin tekemässä ensimmäisen kunnon salitreenin yksikseni ja olihan se mahtavaa ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon tehdä kropallaan jotain rasittavampaa kuin 3 km/h vauhdilla ontuminen. Tuon salikeikan (johon siis liittyy kiinteästi noin 1,6 km kävely bussipysäkeille/pysäkeiltä) jälkeen nilkka myös tuntui äkkiä vertyneen huomattavasti parempaan kuntoon. Jo lauantaina kävely sujui selvästi alkuviikkoa jouhevammin ja vähemmällä ontumisella. Nilkkakaan ei illalla ollut niin pahasti turvoksissa. Ja sunnuntaiaamuna se oli jo omasta mielestäni todella hyvän näköinen. Ja tämän sunnuntaiaamun parin kilometrin kävelylenkki meni välillä jo kohtalaisen sujuvahkosti, eikä akillesjänne missään kohtaa lenkkiä tuntunut kiristävän tai kipuilevan.

Oikeaan suuntaan siis ollaan menossa. Fysioterapeutin antamia nilkan heilutteluharjoituksia teen säntillisesti ja tuntuu, että jalan liikelaajuus ja etenkin liikehallinta paranee koko ajan. Eli jotkut lihakset alkanevat vähitellen heräillä.

Ensi viikko mennään vielä näillä säädöillä ja sitten saakin taas sunnuntaina jännittää, mitä tapahtuu, kun ortoosin liikkuvuus vapautetaan koko liikeradalle. Mutta siihen asti yritän nauttia siitä, että nyt pystyn taas liikkumaan kohtalaisen sujuvasti.

P.s. Taisin luvata jossain välissä päivittää, miten Softcaren hajunpoistaja toimii ortoosin hajuhaittojen minimoinnissa. Tuo ortoosin pehmuste kun alkaa haista aika nopeasti, kun sen pesu ei käytännössä onnistu yhdistelmällä "et saa liikkua tai nukkua ilman orotoosia", mutta "ortoosin pehmustetta ei saa rumpukuivata". Ainakaan itseltäni yksin asuvana kun ei onnistu niin pitkä immobilteetti kuin mitä pesuun ja kuivumiseen tarvitaan. Nyt olen pariin kertaan käyttänyt tuota hajunpoistajaa ja se on toiminut ihan hyvin, joskaan ei täydellisesti. Ongelma tuossakin on se, että optimaaliseen tulokseen vaadittaisiin kunnon kostutus ja rauhassa kuivuminen. Mutta koska aika ei siihen riitä, olen nyt kostuttanut tuon pehmusteen ja antanut aineen sitten vaikuttaa noin tunnin, minkä jälkeen olen puhaltanut pehmusteen hiustenkuivaimella kuivaksi. Haju vähenee tälläkin tavalla lähes olemattomiin ja lämmin pehmuste tuntuu jalassa hetken aikaa oikein mukavalta. Voin siis suositella.

Kompurointia ja kauhunhetkiä keppilenkillä

Säikähdys - nytkö se akillesjänne katkesi uudestaan?

Sunnuntain ortoosin säätämisen jälkeen kävelykykyni oli siis palannut alkeistasolle ja olin joutunut harmikseni kaivamaan kyynärsauvat takaisin nurkasta. Maanantain aikana yritin keppien kanssa työpäivän lomassa kävellä sisällä niin paljon kuin mahdollista, sillä edellisen kokemuksen perusteella se on se ainoa keino edistyä tässä hommassa. Lounas- ja kahvitaukojen ympyrän käppäilyn jäljiltä jalka alkoikin tuntua koko ajan paremmalta, joten työpäivän jälkeen lähdin keppien kanssa iltakävelylle äitini seurassa.

Kävely sujui, jalka vertyi ja aloin jo uskoa, että viimeistään keskiviikkona kävelen taas ongelmitta ilman kyynärsauvoja. Ei olisi pitänyt alkaa haaveilla, vaan olisi pitänyt keskittyä siihen, mitä tekee.

Lenkin lopulla, kun iloisesti selitin äidilleni uuden työpuhelimeni ihmeellisiä seikkailuita Suomen Postin salaisilla reiteillä, tapahtui onnettomuus. Joko alitajuisesti varoin laittamasta sauvaa jalkakäytävän reunan ulkopuolelle nurmikolle tai sitten en vain ihan puhtaasti keskittynyt olennaiseen. Niin tai näin, lopputulos oli se, että toin sauvat eteen liian kapealle, jolloin terve jalkani eteen astuessaan osui kyynärsauvan jääpiikin pidikkeeseen (syyllinen merkittynä kuvassa). Tämän seurauksena horjahdin eteenpäin - koko painolla vammajalan päälle. Kipu oli infernaalinen. Ensimmäistä kertaa koko tänä aikana ihan oikeasti sattui. Ja olin aivan varma, että nyt se akillesjänne repesi uudestaan. Ihan sama, vaikka fysioterapeutti kuinka oli vakuuttanut, että ortoosi jalassa en voi akillestani hajottaa.

Hetken siinä itseäni kasailin ja totesin, ettei ensihätään ainakaan auta kuin vain kinkkailla kotiin ja sitten tarkistaa vauriot. Onneksi olin jo lenkin loppupuolella, joten kepeillä hypeltävää matkaa ei ollut paljon. Jo siinä hypellessä kipu alkoi hieman helpottaa ja pari todella kevennettyä askeltakin uskalsin kokeilla. Sattui, mutta ei enää ihan määrättömästi.

Kotona kaivoin välittömästi jääpussin pakkasesta ja pidin sitä jalassa noin puoli tuntia. Sen jälkeen ei auttanut kuin uskaltaa katsoa, miltä tilanne näytti. Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin ja tunsin, ettei jänteessä ainakaan mitään isoa koloa ollut - se ei siis ollut mennyt uudestaan poikki. Siispä päätin nukkua yön yli ja tarkistaa tilanteen aamulla - jos turvotus, kipu tai mustelmat olisivat lisääntyneet edelliseen aamuun verrattuna, soittaisin sairaalaan ja kysyisin, miten toimia.

Aamulla herätessä jalkaan ei sattunut ja visuaalinen tarkastelu toi tulokseksi sen, että turvotusta ja mustelmaa ei ollut ainakaan enempää kuin vuorokautta aiemmin (kuvissa vasemmalla kompuroinnin jälkeinen aamu, oikealla sitä edeltävä aamu). Keppien kanssa ensimmäiset askeleet ottaessani totesin helpotuksekseni myös, ettei jalka astuessakaan tuntunut ainakaan huonommalta kuin edellisenä aamuna. Fyssari oli siis ilmeisesti ollut oikeassa - ortoosin kanssa jalka ei kovin helposti ainakaan hajoa uudestaan. Uskoisin, että onnea oli matkassa myös siinä, että akillesjänteeni oli jo ehtinyt noin puolentoista vuorokauden ajan venyä uuteen pituuteensa ja olin ”kävellyt sen lämpimäksi” sen sijaan, että olisin kompuroinut heti sunnuntaiaamuna kylmiltään.

Mutta kyllä tämä taas opetti olemaan vielä ihan todella paljon huolellisempi. Minkä lisäksi päätin, että noita jääpiikillisiä sauvoja en enää käytä edes ulkona, ainakaan ennen kuin kelit ovat sellaiset, että piikkejä todella tarvitsen. Nuo pahuksen pidikkeet kun ovat olleet osasyyllisiä kaikkiin kolmeen läheltäpititilateeseen, jotka minulla on tänä aikana ollut. Ensimmäisellä kerralla pidike tarttui porrasaskelmaan, kun olin kipsin kanssa tulossa portaita alas toisena päivänä vamman jälkeen, jolloin jouduin ottamaan tukea kipsijalalla. Toisen kerran pidike jäi oven peilin alariman päälle, kun tulin vessasta - sillä kertaa selvisin terveellä jalalla hypellen. Ja nyt sitten tämä ”ei kahta kolmannetta” pahin kompurointi. Pääsyyllinen toki kaikkeen on ollut oma huolimattomuus, mutta muistakaapa sen lisäksi, että oikeasti keskitytte koko ajan, varoa myös etenkin noita jääpiikkien pidikkeitä.

Kaksi viikkoa Vacopedin kanssa, tasan kuukausi akillesjänteen katkeamisesta - nyt säädetään

Miten toinen viikko ortoosin kanssa sujui

Toinen viikko siis takana. Ja kaikki meni uskomattoman hyvin. Paljon paremmin kuin odotin. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, aloin ottaa ensimmäisiä, varovaisia askeleita ilman kyynärsauvoja jo ensimmäisen ortoosiviikon perjantaina ja sisätiloissa luovuin kepeistä käytännössä kokonaan sunnuntaina. Vielä toisen viikon ensipäivinä pidin kuitenkin kepit matkassa ulkona liikkuessani. Maanantaina kävin iltakävelyllä entisen työkaverin kanssa ja tiistaina äitini seurassa. Näillä lenkeillä totesin, että oikeasti käytän keppejä enää niin minimaalisesti, että turha niitä on muodon vuoksi käsissä kanniskella. Siispä keskiviikona lähdin rohkeasti pienelle kävelylle ilman keppejä ja hyvinhän se sujui. Sauvat siis nurkkaan ja vapaudesta nauttimaan.

Perjantaina kävin myös tutustumassa lähisaliimme ja tapaamassa salin fysioterapeutti-personaltraineria. Ajatuksena oli yhdessä katsoa, mitä kaikkea voisin salilla tehdä akillesjänteen aiheuttamat rajoitukset huomioiden. Tapaamisesta jäi todella positiivinen fiilis ja sovinkin ohjauksen ensi viikon keskiviikolle, jolloin katsotaan yhdessä treeniohjelma tähän ortoosivaiheeseen, ja sitten säädetään sitä aina kuntoutuksen vaiheen mukaan. Jo pelkästään ajatus siitä, että pääsen superhitaiden kävelyiden ja jalanheiluttelujen lisäksi tekemään jotain ”oikeaa” liikuntaa, tuntuu hyvältä.

Hieman jännitin salille seikkailussa bussimatkaa ja miten siitä selviäisin. Minullahan siis akillesjänne katkesi oikeasta jalasta, joten autoa ei hetkeen ajeta, vaikka automaattivaihteet onkin. Mutta busseilukin sujui hyvin, kun olin hiljaiseen aikaan liikenteessä, joten pääsin hyvin invapaikalle istumaan. Ei tarvinnut jännittää, kellahdanko kumoon kurvissa siirtyessäni ovelta penkille tai penkiltä ovelle, kun siirtymämatka oli lyhyt. 

Muutenkin paraneminen on edennyt hyvin, jos jalan ulkonäöstä voi mitään päätellä. Pohjelihasparasta ei ole paljoa jäljellä, mutta turvotus on laskenut todella paljon ja mustelmatkin alkaneet hiljalleen vaaleta. Myös liikkuvuus tuntuu parantuneen nilkassa harjoittelun myötä. Eli suunta on oikea ja toivoa on, että tästä vielä jalan näköinen ja hyvin toimiva raaja saadaan. Yläkuvassa näkyy jalan tilanne 14.10. eli ortoosiin siirtymisen jälkeisenä torstaina ja alemmassa eilisiltainen tilanne (la 23.10.). Omaan silmään muutos on iso yhdeksässä päivässä.

Ja sitten alettiin säätää

Lauantaina kävin vielä tämänhetkiseen tilanteeseen nähden pitkähköllä kävelyllä ja onneksi vielä sunnuntaiaamunakin pyörähdin pikaisesti ulkona, ennen kuin ensimmäistä kertaa säädin Vacopedia. Kahden viikon jälkeen oli siis vuorossa paitsi nilkan liikkelaajuuden säätäminen 15 asteesta 30 asteeseen, myös keinupohjan vaihtaminen ohuempaan pohjaan. Olin toki tajunnut, että säätö ei voi mennä täysin huomaamatta ja kivuttomasti, mutta oli melkoinen järkytys, miten isosta muutoksesta oli kyse akillesjänteen tuntemuksiin ja liikkumiseen. Siinä missä aamun ulkoilulla olin kävellyt sujuvasti ja huolta vailla, mitä nyt lyhyellä nurmiosuudella vähän varonut ja katsonut tarkkaan, miten ja mihin astuin, oli säädön jälkeen edessä käytännössä paluu ortoosiin siirtymisen tilanteeseen. Akillesjänne kiristää, sille ei uskalla varata painoa ja vähänkin liian reipas painonvaraus aiheuttaa jopa kipua. Ei siis autanut muu kuin kaivaa ne jo nurkkaan haudatut kepit esiin ja aloittaa kävelyn opettelu varovasti alusta.

Harmitus on melkoinen, vaikka järjellä tiedän, että tilanne tästä todennäköisesti taas nopeasti paranee ja varmasti viimeistään viikon puolivälissä taas saan heittää kepit takaisin nurkkaan. Yltiöpositiivisen epärealistisesti kun olin vielä kuvitellut tänään lähteväni katsomaan joukkueen koristreenejä - ehkä sitä uskaltaisi jo vähän pomputella ja vaikka heittääkin - ja sen jälkeen kaverin kanssa syömään. No, kaverille viestiä, että enpä taida uskaltaa nyt mihinkään lähteä, vaan hissukseen kotona totutan akillesjännettäni uusiin oloihin. Kaveri onneksi lupasi tulla ruokien kanssa käymään, kun itse en pääse ruokien luo, joten jotain piristystä ketutuksen keskelle on luvassa. 

Ensimmäinen viikko ortoosin kanssa

Vacoped-ortoosi - onnea ja autuutta vai epätoivon kyyneleitä?

Viime maanantaina, kaksi viikkoa ja yksi päivä akillesjänteen katkeamisen jälkeen, oli vuorossa kipsin vaihto Vacoped-ortoosiin. Olin odottanut päivää, jos en nyt ihan kuin kuuta nousevaa, kuitenkin innokkaana ja toiveikkaana. Saisin alkaa varata painoa jalalle, pääsisin suihkuun ilman muovipussivirityksiä ja saisin hautuneen jalkaparkanikin pestyä. Siispä taksiin ja suunta jälleen kohti Töölön sairaalaa - tällä kertaa kirurgiselle osastolle. 

Kolmen vartin odottelun jälkeen pääsin kipsin poistoon. Ystävällinen hoitaja harjoittelijan avustamana poisti kipsin ja ehti vähän jopa kostealla pyyhkiä jalkaani puhtaaksi ennen kuin ortopedi pelmahti paikalle, tutki jalkani ja totesi, että hyvältä näyttää akillesjänne, jatketaan hoitoa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Siispä Vacoped-ortoosia sovittamaan ja käyttöä opettelemaan. Sain itse kokeilla jo Vacopedin säätämistä tulevaa varten ja tarkkojen ohjeiden ja aikataulujen antamisen jälkeen hoitaja saatteli minut fysioterapeutin pakeille. Tällä lyhyellä matkalla jo varasin vähän painoa jalalleni ja totesin, ettei se nyt vielä ainakaan onnea ja autuutta ollut.

Fysioterapeutin ohjeet akillesjänteen kuntoutukseen ortoosihoidon aikana

Fyssarilta sain jumppaohjeet akillesjänteelleni tuleville viikoille - kaksi ensimmäistä viikkoa nilkan koukistuksia viidesti päivässä, kahdella seuraavalla saa aloittaa jo nilkan pyörittelyä, ja sitten viikoilla 7 ja 8 saan jo alkaa potkia kumpparia ja tehdä istuviltaan varpailleen nousuja, jotta pohje vahvistuu, sekä alkaa harjoitella kahdella jalalla ilman ortoosia seisomista - huraa! Mutta ilman ortoosia ei saa kuulemma liikkua minnekään tuona aikana, eikä edes nukkua, ettei vahingossakaan hajoita akillesjännettä uudestaan. Keskustelimme myös fyssarin kanssa jatkosta ja siitä, minkä lajien pariin olisin paluusta haaveilemassa. Aika yhtä mieltä oltiin siitä, että ihan niitä maailman akillesjänneystävällisimpiä lajeja en ole osannut valita, kun lista kuului: koripallo, CrossFit ja polkujuoksu. Fyssarin mukaan realistinen tavoite kyseisten lajien kohdalla on 9-12 kk vammasta. Tämän jälkeen minulle varattiin jo paitsi ortoosin poiston yhteyteen uusi fyssarikäynti, myös joulukuulle käynti Laakson sairaalan kuntoutusyksikköön, jotta se virallinen kuntoutus lajivaatimukset huomioiden saadaan käyntiin. Loppukaneettina fyssari totesi, että sauvat saat sitten heittää nurkkaan ihan heti kun siltä tuntuu - mitä nopeammin jalkaa alkaa rasittaa ohjeiden rajoissa, sitä parempi paranemisennuste akillesjänteellä.

Ensiaskeleet ortoosin kanssa

Siinä sairaalan käytävää ontuessa ja taksista kotiovelle könkätessä ei kuitenkaan todellakaan tuntunut siltä, että kepit ihan kohtapuoliin mihinkään lentäisivät. Sen verran hankalaa tuo kulku oli, kun ortoosijalka oli noin 6-7 cm tervettä jalkaa pitempi ja koko ajan pelotti, että Vacopedista huolimatta onnistuisin vahinkoa aiheuttamaan juuri paranemaan ruvenneelle akillekselleni. Etenkin, kun ortoosi oli heti säädetty jo liikkumaan 15 astetta. Lisäksi se painoi aivan jumalattomasti lasikuitukipsiin verrattuna ja oli myös valtavan kokoinen. Portaiden nousu ja etenkin laskeutuminen saivat lähes epätoivon partaalle, kun keinupohja tuntui epävakaalta ja olin varma, että kellahdan kumoon joko taaksepäin tai eteenpäin aivan kohta, jos en heti. Kun vielä ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että ortoosi painoi jalkapöytää niin paljon, että kipu oli lähes sietämätön, oli lähellä, ettei edellisten viikkojen toiveiden täyttämä odotus olisi vaihtunut epätoivon kyyneliin. Siinä aamuyön tunteina ei auttanut muu kuin löystyttää ortoosi niin löysälle kuin uskalsin ja lopulta poistaa myös vakuumi, jotta pystyin loppuyön nukkumaan kivuitta.

Ja miten yhteiselo sitten alkoi sujua

Onneksi jo seuraavana aamuna posti toi ovelle toiset edellisellä viikolla tilaamistani paksupohjaisista tennareissa. Ja kun sanoin, että ne kannattaa tilata, niin todellakin tarkoitin sitä. Siitä nimittäin alkoi se onni ja autuus vähitellen löytyä - sen lisäksi, että seuraavina öinä jo heti nukkumaan mennessä löystytin ortoosin ja poistin vakuumin siihen luottaen, etten ikinä tule olemaan niin unenpöpperössä, etteikö tuo monen kilon painoinen jättimono muistuttaisi minua siitä, että se pitää kiristää ennen liikkeelle lähtöä.

Paksupohjaisilla kengillä, kun molemmat jalat ovat lähes saman mittaiset, kävely alkoi sujua todella nopeasti, ja aluksi akillesjänteessä tuntunut pieni kiristys kävellessä alkoi myös helpottaa. Seuraavina päivinä tein jo pieniä kävelylenkkejä ihan kohtuullista tahtia sauvojen kanssa, ja mitä pitemmälle viikko eteni, sitä vähemmän tukea otin sauvoista. Akilleksessa ei ollut tuntemuksia, mutta pohkeen yläosa ei tykännyt, jos siihen tuli vähänkään liikaa venytystä, joten vähän askeltaessa piti varoa, etenkin jos oli lievääkin "ylämäkeä". Ja ortoosilla könkätessä sitä ylämäkeä muuten löytyy sellaisista kohdista, joissa ei tervejalkaisena ole koskaan huomannut mitään mäkeä olevankaan.  

Pari päivää ensimmäisten tossujen saapumisesta saapuivat myös toiset tossut, minkä jälkeen minulla oli erikseen ulkokenkä ja sisäkenkä, joten pohjien pesu ja kivien puhdistuskin muuttui tarpeettomaksi. Kun vielä Vacopediin olin saanut mukaan suojapussin ulkoiluun ja kyynärsauvoista oli jo sisä- ja ulkopari, muuttui ulkoilukin jo niin vaivattomaksi kuin se ortoosilla, ”spice girls -tossulla” ja kyynärsauvoilla nyt voi olla.

Kävely alkoi sujua päivä päivältä paremmin ja tuen tarve väheni sitä tahtia, että perjantai-iltana uskalsin jo kokeilla muutaman ”askeleen” ottamista ilman keppejä. Onnistui, vaikka eihän ne mitään oikeita askeleita olleet. Lauantaina kävelin jo kotona varovasti töpöttäen ilman keppejä muutaman kymmenen metriä ja sunnuntaista alkaen olen liikkunut kotona jo kokonaan ilman keppejä portaita lukuunottamatta, joissa kepit tosin ovat enemmän henkisenä tukena kuin oikeasti enää auttamassa. Ulkoillessa kepit ovat edelleen matkassa ja tulevat varmasti vielä hetken pysymäänkin - sen verran epätasaisia ovat nämä lähireitit täällä.

Vinkkeinä alkuhetkiin elämässä ortoosin/Vacopedin kanssa:

1. Hanki oikeasti ne paksupohjaiset kengät. Kävely sujuu paremmin, minkä lisäksi selkäsi ja lonkkasi tulevat kiitämään sinua siitä, ettet kulje kuutta viikkoa aivan täysin vinossa.

2. Kävele niin paljon kuin kipu antaa myöten ja varaa painoa niin paljon kuin pystyt ja uskallat. Mitä enemmän liikut, sitä nopeammin varmuus löytyy ja sitä helpommaksi elämä muuttuu. Sen tunteen, kun voi ensimmäistä kertaa akillenjänteen katkeamisen jälkeen itse omin käsin kantaa täyden kahvikupin keittimen vierestä ihan  minne haluaa, haluaa kokea mahdollisimman aikaisiin - usko pois,  minä tiedän.

3. Liikkuminen on itselläni myös auttanut jo toisesta kipsiviikosta alkaen vaivanneeseen ongelmaan eli vammajalan varpaiden kylmenemiseen ja jalkaterän puuttumiseen. Vaikka kävely aiheuttaa ehkä hieman turvotusta nilkkaan, se myös tuntuu herättävän verenkierron niin, että tuo pari viikkoa ”tarpeettomana” mukana roikkunut raajakin saa oman osansa.

4. Uskalla löystyttää sitä ortoosia yöksi reilusti, jos et ole todella levoton nukkuja, eikä sinulla ole unissakävelytaipumusta.

5. Vaihda sukkia usein - se ortoosi alkaa haista. Ja koska ilman sitä ei saa liikkua, on mahdollisuus pehmusteen pesuun lähinnä teoreettinen, etenkin kuin pehmustetta ei saa rumpukuivata. Villasukka tai viljapohjasukka on oman kokemukseni mukaan paras. Lisäksi olen tilannut Softcaren hajunpoistajaa, jota joku netissä tähän käyttötarkoitukseen suositteli. Raportoin tuotteen tehosta sen saatuani.

Kaksi viikkoa kipsin kanssa

Ensimmäiset viikot akillesjänteen katkeamisen jälkeen - jalka kipsissä

Niin, ne kaksi ensimmäistä viikkoa akillesjänteen katkeamisen jälkeen. Jalka kipsissä, ei painovarausta, kyynärsauvat apuna. Mitä tässä vaiheessa olisi hyvä tietää ja tehdä. 

1. Pahinta ei ole se, että sinulla on vain yksi jalka, vaan se, että sinulla ei ole yhtään kättä. Eli yhtään minkään siirtäminen yhtään minnekään käsivarren etäisyyttä kauemmas, on vaikeaa tai mahdotonta. Mikä siis avuksi?

• 
  reppu on aivan ehdoton väline kaiken siirtämiseen niin kotona kuin kodin ulkopuolella. 
• myös hupparit, joissa on iso etutasku, helpottavat elämää huomattavasti. Mikä tahansa taskullinen pukine on akillesjännevammaisen ystävä.
• termari tulee tarpeeseen, jos et halua juoda kahviasi joka kerta keittimen vieressä.
• muista varmistaa aina, että kaikki tarvittava on matkassa, kun siirryt kotona tilasta toiseen. Siihen puhelimeen ei ehdi vastaamaan, jos se soi makkarissa, kun itse olet olohuoneessa. Eikä ihan huvin vuoksi viitsi rampata edestakaisin. Ainakaan, jos asunnossa on kaksi kerrosta ja jotain unohtuu juuri siihen väärään kerrokseen.

2. tilaa itsellesi toiset kyynärsauvat sisäkäyttöön. Pitkän päälle nimittäin on hiton rasittavaa kaivella niiden sauvojen päistä pikkukiviä irti ja pyyhkiä niitä puhtaaksi, jotta et naarmuta lattioitasi pilalle. Sauvoja saa netistä kotiin kannettuna, hinta alle parikymppiä kappale. Omani tilasin täältä: https://www.apuvalinekauppa.fi/osasto/liikkumisen-apuvalineet/kavelykepit-ja-kyynarsauvat/page/2/

3. hanki suihkujakkara. Yhdellä jalalla suihkussa tasapainoilu yrittäen säilyttää kipsi kuivana on melkoinen tehtävä - etenkin, koska se hyvinkään teipattu muovipussi ei ole täysin vesitiivis ja jostain hiton välistä sinne aina valuu vettä. Tähän auttaa, jos et halua tilata virallista suihkusuojaa, se että käärit pienen käsipyyhkeen rullalle ja kieputat sen kipsin yläreunaan. Sitten teippi pussiin pyyherullan yläpuolelle ja alapuolelle, jolloin pussiin valuva vesi imeytyy pyyhkeeseen.

4. tilaa, lainaa tai varasta joltakulta jo tässä vaiheessa paksupohjaiset kengät tai ainakin kenkä. Koska siinä vaiheessa, kun saat sen ortoosin ketaraasi, tulee elämäsi olemaan vähintään kymmenen kertaa helpompaa, mikäli terve jalkasi on jotakuinkin saman pituinen kuin ortoosijalkasi.

5. pyydä apua. Sukulaisilta, tutuilta, naapureilta, taksikuskeilta, ruokakaupan kuskeilta, tuntemattomilta… ihmiset ovat pohjimmiltaan todella avuliaita, kunhan uskaltaa pyytää. Yllättävän moni ihan oma-aloitteisesti ja pyytämättäkin, kun huomaa sinun kulkevan kyynärsauvoilla.

6. treenaa kipsiaikana hajonneesta jalasta niitä lihaksia, mitä voit. Eli ojenna ja koukista polvea, tee jalan loitonnuksia ja pakarapotkuja, heiluttele edes varpaita. Ja venyttele. Ja huolla muutenkin sitä tervettä puolta, koska se on nyt yksin vastuussa kaikesta.  

7. käy sään salliessa ulkona edes vähän hyppimässä. Se tekee hyvää korvien välille.

8. jos joudut kulkemaan portaita, ota rauhallisesti! Ja opettele hakemaan se tasapaino ennen kuin hyppäät seuraavalle askelmalle. Itselleni oli alaspäin tullessa helpompaa pitää molemmat sauvat yhdessä kädessä ja pitää toisella kaiteesta kiinni, sillä asuntoni portaat ovat paitsi jyrkät, myös kapeat, minkä lisäksi ne tekevät 180 asteen käännöksen ja askelman leveys ei ole kaksinen sekään. Ylöspäinkin menin keskivälissä kipsiaikaa toinen käsi kaiteessa, mutta portaiden kiipeäminen oli itselleni pelkillä kepeilläkin lopulta kohtalaisen helppoa. Alaspäin tuleminen sen sijaan ei missään vaiheessa.

9. konttaaminen ja kinkkaaminen ovat ihan valideja etenemismuotoja myös aikuiselle ihmiselle.

10. keksi itsellesi mielekästä tekemistä. Lue, katso telkkaria, pyydä kavereita kylään ja lähde kyläilemään, jos ja kun saat kyydin. Kaikki, mikä vie ajatuksia pois siitä, miten veemäinen tilanne on ja kuinka hiton kauan kuntoutuminen kestää, on hyvästä.

11. yritä siitä huolimatta pysyä positiivisena. Vahinko on jo sattunut ja peruttua sitä ei saa, joten nyt kannattaa keskittyä siihen, mitä voi tehdä. Ole kärsivällinen, noudata ohjeita, ole varovainen ja tee suunnitelmia jatkokuntoutuksen varalle jo nyt. Mistä löytyy osaamista, paljonko olet valmis maksamaan, minkä lajien pariin haluat palata ja millä tasolla. Jos ei muuta, tulevan suunnitteleminen auttaa olemaan märehtimättä turhaan nykyhetkeä. 

12. jos ei muu auta, silitä kissaa (tai koiraa, tai kania tai...). Se auttaa kaikkeen. 

Kun akillesjänne katkeaa

Akillesjänne poikki - mitä on edessä?

Katkaisin akillesjänteeni ahniinkovin perinteisesti syyskuun lopulla. Keski-ikäinen kun innostuu palloilemaan - tässä tapauksessa koripalloilemaan - unohtaen, ettei enää ole parikymppinen tai edes kolmikymppinen, ei ehkä kannata ihan kauheasti hämmästyä, jos treenien viime minuuteilla, pelin tuoksinassa kuuluu pamaus ja hetken aikaa ehtii miettiä, kuka hitto minua potkaisi pohkeeseen. No ei kukaan, mutta juuri siltä se tuntuu ja kuulostaa, miltä kaikki kertovatkin, kun akillesjänne pamahtaa poikki. Ja kyllä, sen tietää myös siinä vaiheessa tasan tarkkaan ja varmuudella itse, miten huonosti on käynyt. 

Itse pääsin hoitoon todella nopeasti. Kaveri heitti treeneistä Malmin sairaalan päivystykseen. Päivystyksessä en ehtinyt kuin ottaa vuoronumeron ja istahtaa alas, vammautunut ketara kaverin tuomalla tuolilla leväten, kun ilmoittautumiskopista luokseni tuli hoitaja, joka kysyi, onko minulla seuraava vuoronumero. Ei ollut, mutta ei se kuulemma mitään "tule vain heti perässä, niin saadaan sinut ilmoitettua ja homma eteenpäin". Ilmeisesti paketointi oli riittävän vakuuttava kertomaan, että nyt on oikeasti paikat rikki. Ilmoittautumisen jälkeen sain kepit ja siirryin odotusaulaan vain päästäkseni alle vartin kuluttua - ensimmäisenä odottajana - lääkärin pakeille. Pisin aika taisi mennä siihen, että saatiin ensiapupaketointi purettua. Sen jälkeen diagnoosi oli nopea ja selvä: akillesjänne poikki, mene suorinta tietä Töölöön käymättä lähtöruudun kautta.

Töölössäkin pääsin hoitoon noin vartin päästä siitä, kun ovista sisään hyppelin, ja tutkimuksen ja keskustelujen jälkeen, joissa käytiin läpi harrastamani lajit ja millä tasolla niitä teen (juu, en ole ammattilainen, enkä edes ykkösdivaritasoa), päädyin ortopedin suosituksesta valitsemaan konservatiivisen hoitomuodon leikkauksen sijaan. Kipsaukseen sentään jouduin odottamaan vähän yli puoli tuntia, mutta kokonaisuudessaan olin hoidettuna kotona noin 3,5 tuntia akillesjänteen katkeamisen jälkeen, kohdattuani pelkästään ystävällisiä ja asiantuntevia hoitohenkilökunnan jäseniä. Ihan sama mitä mieltä muut ovat kunnallisesta hoidostamme, minulla ei ole siitä tähän ikään mennessä kuin positiivista sanottavaa. Hyvää, nopeaa (kun on oikea hätä) ja edullista.

Valintana akillenjänteen konservatiivinen hoito

Omalla kohdallani valitsin siis Töölön tapaturma-aseman ortopedin suosituksesta konservatiivisen hoidon - ja aloin tietysti saada kaikilta akillesjänteen ”erityisasiantuntijoilta” kommenttia, miten "ehdottomasti olisi pitänyt leikata" ja "mee nyt heti yksityiselle ja vaadi leikkaamaan". Joten epävarmojen hetkien tueksi on ehkä hyvä, jos joku edes netin ihmeellisessä maailmassa on päätynyt samaan ratkaisuun kuin sinäkin. Fakta on kuitenkin, että Töölössä on Suomen paras osaaminen ortopedisista traumoista. Ja fakta on myös, että kaksi tuttavaani he ovat hoitaneet takaisin urheilun pariin akillesjänteen katkettua ilman ongelmia. Ja fakta se on sekin, että nykyisellä Töölössä ja monessa muussakin paikassa käytettävällä varhaisen mobilisaation menetelmällä akillesjänteen repeämän hoitotulos on yhtä hyvä ja kestävä kuin leikkauksella, jos et oikeasti ole maailman tai vähintään Suomen huipulla (nimenomaan ponnistusvoimaan perustuvassa) lajissasi. 

Luottakaa siis siihen ammattilaiseen, joka oikeasti kyllä leikkaisi sen jalan, jos olisi mitään syytä epäillä, että konservatiivinen hoito ei toimisi. Itselleni epävarmuuden tunteeseen auttoi kovin paitsi tiedon hakeminen, myös se, että kipsinvaihdossa kohtasin noin ikäiseni kohtalontoverin, joka oli katkaissut oman akillesjänteensä futsalia pelatessa ja, samoin kuin minä, tullut siihen tulokseen, että omalle tasolleen lajin pariin palaa kyllä myös konservatiivisella hoidolla.

Eli siitä siis lähdettiin liikkeelle, että kaksi viikkoa jalka on kipsissä jalkaterä ojennuksessa, ja sen jälkeen, mikäli paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin, siirrytään kuudeksi viikoksi ortoosihoitoon. Siispä ei kun kotiin kepeillä hyppimistä harjoittelemaan. Mitään varsinaista opastusta en kepeillä kulkemiseen saanut, kun kipsimestari katsoi etenemistäni ja totesi, että "hyvä, sulle ei tarvitse alkaa tota sauvoilla kulkemista näköjään opettaa". Jotain iloa siis ilmeisesti siitä, että on urheillut paljon ja monipuolisesti - ainakin pärjää paremmin vamman sattuessa. Pakko kyllä itsekin todeta, että yllätyin ensikertalaisena siitä, miten helppoa kepeillä oli tasaisella kulkea, kunhan muisti ottaa tuen lapojen välistä. Portaat sitten olikin asia erikseen, kun kotiin asti pääsin, mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa...

Ja koska tämänhetkisen kokemukseni mukaan akillesjänteen katkeamisen jälkeen ihmisellä on aikaa vaikka muille jakaa, moni varmasti kaivaa päätelaitteen esille ja alkaa googlettaa tietoa ja kokemuksia. Koska akillesjänneblogeja ei kuitenkaan ihan tuhottoman paljon vielä löydy, ajattelin ajankuluksi siis itsekin koota kokemuksia ja hyviksi havaitsemiani vinkkejä samaan jamaan itsensä teloneiden tueksi. Hyviä itse löytämiäni muiden blogeja ovat muuten mm: 

https://akillespoikkijakuntoon.blogspot.com/

https://www.jarisarja.fi/category/akillesjanne/

http://akillesvamma.blogspot.com/

Kahdessa ensimmäisessä konservatiivisella hoidolla on päästy urheilukuntoon odotettavissa olevassa ajassa. Kolmannessa meni sitten kaikki pieleen, mikä voi mennä, mutta hyviä vinkkejä siitäkin saa.