Vuosipäivän viettoa - tasan 12 kk akillesjänteen katkeamisesta

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun akillesjänteeni katkesi koripallopelin viimeisillä minuuteilla ja alkoi pitkä ja kivinen taival kuntoutuksen parissa. Vuosi on ollut pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon - niin epätoivoa, iloa kuin tasaista arkeakin. Suurimpia ilon hetkiä tämän vuoden aikana ovat olleet hiihdon aloittaminen helmikuussa, ensimmäiset juoksuaskeleet ulkona huhtikuussa, ensimmäinen koripalloharjoitus toukokuussa, ensimmäinen juostu 10 km elokuussa, ensimmäinen peliin osallistuminen koripallossa syyskuun alussa ja viimeisimpinä ensimmäinen juostu 20 km kaksi päivää sitten. 

Tällä hetkellä jalka on toimiva, vaikkei vielä läheskään entisen veroinen. Pystyn siis juoksemaan tasaisen rauhallista tahtia pitkäänkin - noin 18 km jo ennen jalan väsymistä - mutta nopeutta on vielä paljon poissa, koska vammajalan pohkeesta puuttuu vielä paljon voimaa. Niinpä juoksuvauhtini ovat entiseen verrattuna edelleen noin 30-45 sek/km hitaampia kuin ennen vammaa. Samoin koripalloa pelatessa huomaan edelleen alitajuisesti varovani nopeita suunnanmuutoksia ja spurtteja ja välttämään ihan kaikkein pahimpiin tilanteisiin menoa. Silti eilisen treeneissä huomasin nopeuden ja liikkumisen rohkeuden menneen jo eteenpäin sen verran, että aloin taas päästä puolustajista pallon kanssa ohikin. Nyt kun kolme itselle asettamaani tärkeintä rajapyykkiä vuoden ajalla on saavutettu (pystyn pelaamaan taas koripalloa ainakin jollain tasolla, pystyn juoksemaan 20 km ja pystyn juoksemaan jotakuinkin järkevän matkan alle 6 min/km vauhdilla), on syys/talvikauden tavoitteenasetteluni se, että saan pohkeeseen niin paljon lisää voimaa kuin vain mahdollista ja pystyn parantamaan nopeusominaisuuksiani niin lähelle entistä kuin mahdollista. Samalla pikkuhiljaa pitää myös peruskuntoa hilata ylös, jotta sykkeet lenkeillä laskevat sen 10-15 pykälää. Keväällä sitten toivottavasti pääsen palaamaan myös polkujuoksun ja CrossFitin pariin. 

Pohkeesta huomaa edelleen, että se on ohuempi kuin vierustoverinsa, mutta ei enää niin selkeästi, että vammasta tietämätön asiaan mitään huomiota kiinnittäisi. Itse sen toki näen heti. Mutta pohkeessa on kuitenkin jo muotoa myös sisäsyrjällä ja yksistään tarkasteltuna tuo vammajalka näyttää jo ihan jalalta - ei enää tikulta. Toki vierustoverissa sitä muotoa on vielä huomattavasti enemmän.

Aloin miettiä jonkinasteista yhteenvetoa nyt tästä ensimmäisestä vuodesta - eli mitä asioita voisi olla hyvä tietää siinä vaiheessa, kun se akillejänne on juuri katkennut ja koko tämä taival on vielä edessä:

1. Akillesjänteen kuntoutus todellakin on maraton, ei sadan metrin juoksu. Ja ihminen, joka ei ole itse akillesjännettään katkaissut, ei voi tajuta, miten isosta ja pitkäkestoisesta vammasta oikeasti on kyse. Varautukaa siis henkisesti siihen, että hyvää tarkoittavat ihmiset jossain vaiheessa kovin viattomasti ihmettelevät, miten et vieläkään ole siihen, tähän tai tuohon kykeneväinen, tai miten edelleen kävelet niiin hitaasti ja miten on sykkeet vielä noin korkealla, vaikka juoksuvauhti on hidas.  
2. Jos lääkäri kysyy teiltä, tarvitsetteko sairauslomaa, niin oikea vastaus ei ole "ei tartte, voin tehdä etenä kotitoimistolta näitä mun hommia", vaan oikea vastaus on "kyllä kiitos". Koska oikeasti etenkin se alkuvaihe on henkisesti ja fyysisesti niin rankkaa, että sen sairausloman tarvitsee, jos työ on henkisesti yhtään vaativampaa (fyysisessä työssä sairausloma on tietysti itsestäänselvyys). Etenkään juuri vaihdettu työpaikka ja akillesjänteen kuntoutus ei ole hyvä yhdistelmä korvien välille.
3. Alusta asti kannattaa liikkua niin paljon kuin mahdollista. Ortoosiaikana kävelemään lähteminen ilman keppejä heti kun se vain onnistuu, on oikeasti hyvä idea. Ja tähän auttaa se, että hankkii paksupohjaisen kengän siihen toiseen jalkaan niin, että kävelee jotakuinkin suorassa - eipähän aiheuta sitten rasitusvammoja muualla kehoonsa ja askelkin sujuu paljon normaalimmin.
4. Myös salilla kannattaa alkaa käydä heti ortoosivaiheen alussa (kipsiajan pyhittäisin kokonaan siihen alkutoipumiseen), jotta lihaskato minimoituu.
5. Siinä vaiheessa, kun pääsee ortoosista eroon, kannattaa kävellä, kävellä ja kävellä. Vaikka se pohkeen voimaharjoittelu on myös todella tärkeää, omalta osaltani voin lähes 100 % varmuudella väittää, että toipuminen sujui alkuun hitaasti juuri siksi, etten päässyt kävelemään niin paljon kuin mahdollista, koska kelit ulkona olivat aivan kamalat (epätasaista jääkumparetta, jota kaupunki ei lopulta enää edes yrittänyt hiekoittaa tai hoitaa, välillä paksua, auraamatonta lunta, välillä vettä jään päällä), ja koska salien sulku koronan takia osui juuri siihen väliin, kun kävelyä olisi voinut aloittaa. En siis pystynyt käytännössä kävelemään se paremmin normaalisti ulkona kuin sisällä juoksumatollakaan. 
6. Muutenkin pohkeen lihasvoiman ja jalan kokonaiskuntoutumisen kannalta pelkkää voimaharjoittelua tärkeämpää on tehdä niitä normaaleja asioita täydellä liikeradalla. Eli kävelyn (paljasjalkakengillä heti kun jänteen kunto sen sallii) lisäksi kaikenlainen hyppiminen, pomppiminen, juoksu, epätasaisella kävely, mäkikävely, mäkijuoksu jne. kehittävät sitä vammajalan pohjetta ja koko jalkaa paremmin, kuin joku prässissä tehtävä pohjejumppa tai varpaillenousut (joilla toki niilläkin on tärkeä rooli!!)
7. Se toipuminen ottaa aikansa, ja vaikka hyvällä tuurilla, jos vamma on tullut "optimaliseen kohtaan" tai jänne ei ole ihan kokoaan poikki, ne netistä löytyvät tarinat siitä, miten 5 kk kuluttua juostiin maraton tai pelattiin taas täysillä sählyä, saattava omallakin kohdalla pitää paikkansa, henkisesti kannattaa varautua siihen, että vasta sen vuoden päästä pystyt tekemään jotakuinkin niitä samoja asioita kuin teit ennen vammaa, vaikket ehkä vielä ihan samoilla tehoilla. Ja jos ennen vammaa teit jotain todella kovan tehon ja impaktin treeniä, voipi olla, että et sen pariin palaa vielä vuodenkaan päästä.
8. Eli varatkaa itsellenne vähintään se 12 kk toipumiseen - ja sen perään vielä toinen 12 kk, jotta pääsette oikeasti siihen kuntoon, mihin vamman jälkeen on mahdollista päästä. Älkää vaipuko epäitoivoon, jos välillä jumittaa ja tuntuu, ettei mikään edisty - kyllä se sitten jossain vaiheessa lähtee taas etenemäänkin. 
9. Kokeiltaa rohkeasti eri kuntoutusvaihtoehtoja, jos jokin ei toimi teille. Ottakaa fysioterapeutti tueksi kuntoutukseen, mutta jos jokin ei tunnu itsellenne hyvältä ja toimivalta, uskaltakaa myös siitä sanoa ja olla tekemättä. Itseäni jälkikäteen harmittaa se, että ohjelmaan tuli monia tasapainoa ja lihashallintaa vaativia yhden jalan liikkeitä ihan liian aikaisessa vaiheessa niin, että liikettä tehdessäni sitten kompentoin pohkeen olematonta voimaa muilla lihaksilla. Nyt noita virheasentoja ja vääriä liikeratoja on todella vaikea lähteä "poisoppimaan". Eli ensin se pohkeen voima riittävälle tasolle, vasta sitten haastavammat liikkeet!
10. Muistakaa pitää huoli myös sen terveen puolen jalasta, sillä se on todella kovalla rasituksella ja myös sen liikeradat ovat rajoittuneet vamman aikana (esim. kyykkäämistä ei tehdä kummallakaan jalalla noin puoleen vuoteen, joten se terve jalkakin vaatii rauhallisen aloituksen ja rasituksen lisäyksen, tai muuten on polvi tai jokin muu paikka kohta kipeänä).
11. Hoitakaa myös pääkoppaanne ja muistakaa uskoa siihen, että kyllä tästä vammasta toipuu - jos ei ihan takaisn maailman huipulle, ainakin iloiseksi liikunnanharrastajaksi takaisin omien lajien pariin.

Paluu kentille akillesjännevamman jälkeen

11 kuukautta ja yksi viikko. Tasan. Niin kauan oli kulunut tänään siitä, kun ajanlasku jakautui aikaan ennen ja jälkeen akillesjännevamman. Niin kauan - tasan - oli myös kulunut siitä, kun viimeksi pelasin koripalloa. Siis oikeasti pelasin, en vain tehnyt harjoitteita. Tänään kuitenkin koitti se päivä, kun piti vain uskaltaa. Korvienväli oli kovilla ja pisti välillä kunnolla hanttiin, enkä uskaltanut tilanteisiin mennä läheskään täysillä, mutta kyllä se touhu sentään ihan koripallon pelaamista muistutti. Ja selvisin hengissä ja ehjänä.

Koripallon pelaamisen lisäksi olen nyt juossut yhtäjaksoisesti jo 14 km 7:15 tahtia ja painellut 6 km 6 min/km tahtia ja 3,5 km 5:50 min/km tahtia. Ja hyppinyt ja pomppinut fyssaritreeneissä kuin heikkopäinen. Pohjelihas on edelleen ohuempi ja heikompi kuin vierustoverinsa, mutta jalka toimii päivä päivältä paremmin. Toisen jalan polvi kylläkin oireilee edelleen ihan kunnolla, joten voimatreeniä joudun nyt säätämään oikeastaan enemmän ”terveen” jalan kuin vammajalan ehdoilla. Mutta tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden rajapyykkiä.

Yli 10 kuukautta jo mennyt akillesjänteen katkeamisesta - missä mennään kuntoutumisen osalta

Pitkästä aikaa päivitystä akillesjänteen kuntoutuksen tilanteesta. Kevät ja kesä on mennyt kiireisinä ja akillesjänteen kuntoutuskin on muuttunut jo niin rutiininomaiseksi, ettei asiaa enää koko ajan jaksa ja ehdi sen kummemmin ajatella. Niinpä edellisestä päivityksestäkin on päässyt vierähtämään jo yli kaksi kuukautta. 

Tällä hetkellä jonkinasteisen pitemmän jumistusvaiheen jälkeen akillesjänteen ja pohkeen kunto on vihdoin taas lähtenyt kehittymään. Tuon edellisen päivityksen jälkeen tuntui, että kaikki kehitys loppui joksikin aikaa kuin seinään - etenkin voiman osalta. Juoksuvauhti ja -matkat kyllä pikkuhiljaa paranivat, mutta varpaillenousuissa liikerata oli todella vajaa, eikä toistoja saanut yhtään enempää, ja varpailla kävelyä yrittäessä jalka lähti välittömästi pettäämään alaspäin. 

Fyssarin kanssa kovasti yritettiin kehitellä uusia voimaharjoitteita pohkeille, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Kun tuohon jumahdukseen vielä sitten yhdisti sen, että loistavasti alkanut muuhun normaaliin voimaharjoitteluun paluu otti juuri ennen kesälomaa takapakkia, kun terveen jalan polvi hermostui lisääntyneestä rasituksesta niin, että minkäänasteinen kyykkyliike ei enää onnistunut tuskitta, oli fiilikset hetken aikaa todella pohjalukemissa.

Pelastukseksi osoittautuivat 1) kesäloma, 2) tasapainolauta, 3) paljasjalkakengät ja 4) hyppynaru ja muu plyometrinen harjoittelu. 3 viikon saaristoloman aikana en tehnyt mitään muuta voimaharjoittelua kuin pohjetreeniä, josta siitäkin valtaosa tuli tehtyä tasapainolaudalla ja plyotreeneinä. Lisäksi kävin kolmesti juoksemassa ja kolmesti sauvakävelylenkillä, mutta koko kesän kuljin paljasjalkatossuilla tai paljain jaloin - niin haastavassa maastossa kuin sorateillä kuin asvaltillakin. Ja kas, pohjelihaksen voima alkoi kehittyä (ei se toki vieläkään lähellekään vierustoverinsa voimissa ole), nilkka vakautui, jalkapöydän rullaus alkoi normalisoitua, jänne alkoi kestää pitempiä matkoja oireilematta ja tänään tuli todiste siitäkin, että juoksuvauhti ei parane vain juoksemalla, vaan ainakin näin kuntoutusvaiheessa myös kaikkea tukitreeniä tekemällä: lounastaukolenkkini (6 km) viimeiset 3 km tulivat jo 6 min/km vauhdilla, kun ennen lomaa sain olla iloinen, jos parhaimmillaan satunnaisella 1 km pätkällä keskivauhti oli 6:20 min/km luokkaa. Ja koko juoksuosuuden (5,5 km) keskivauhdiksi tuli 6:15 min/km. Edelleen vauhti toki on selvästi hitaampaa kuin vuosi sitten, jolloin tuo 6 km vakkari lounaslenkkini taittui 5:20-5:30 vauhdilla samoilla tuntemuksilla kuin nyt tuo lähes 1 min/km hitaampi lenkura, mutta nyt kuitenkin aletaan puhua jo juoksemisesta, eikä enää hölkkäämisestä pitemmälläkin välimatkalla kuin 500 m.

Pohjelihakseen on viimein alkanut myös sisäsyrjälle tulla ihan silmämääräisestikin arvioituna massaa, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää, että lopputulos tulee olemaan se, minkä monesta lähteestä olen löytänyt selitykseksi sille, ettei vammajalan pohkeen voima ja massa välttämättä ikinä palaa terveen jalan tasolle: pohjelihas on vammajalassa selvästi lyhyempi ja akillesjänneosa pitempi kun terveessä jalassa. Siispä tavoitteena onkin nyt kuntouttaa vammajalka niin hyväksi ja vahvaksi kuin se vain on mahdollista näistä lähtökohdista, samalla henkisesti hyväksyen, ettei se koskaan tule palamaan aivan entisen veroiseksi. Tällä hetkellä kuitenkin onneksi on taas alkanut näyttää siltä, että jalka kyllä kärsivällisellä tekemisellä kuntoutuu niin, että pystyn varmasti jossain vaiheessa kaikkia entisiä lajejani harrastamaan, vaikka aikaa siihen menneekin kauemmin kuin vielä vuoden alussa toivoin, eikä varmastikaan kaikissa lajeissa taso tule ihan entiselleen palaamaan. Mutta kyllä tästä ihan hyvä jalka vielä tulee.

Omasta kokemuksesta suosittelen jokaiselle akillesjänteen kuntouttattajalle tasapainolaudan ja paljasjalkatossujen hankkimista heti, kun jalan kunto alkaa olla siinä pisteessä, että niiden käytön voi aloittaa. Ja periteisen voimatreenin lisäksi (tai osin jopa korvaamaan) plyometristä hyppy- ja loikka ja sprittitreeniä. 

Puolittainen paluu koripallokentille - kohta 8 kuukautta täynnä

Helatorstaina tulee kuluneeksi tasan 8 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta. Siispä lyhyt päivitys siitä, missä mennään kuntoutumisen osalta tällä hetkellä:

1. Pystyin viime viikon perjantaina hölkkäämään jo 6,5 km yhtäjaksoisesti, kun etenin tarpeeksi rauhallisesti (eli noin 7,5 min/km vauhdilla). Akillesjänne hieman muistutteli olemassaolostaan lenkin aikana muutamassa kohdassa, mutta toipui ennalleen jo seuraavaan aamuun mennessä.
2. Viime keskiviikkona puolestaan kokeilin, pystyykö tuolla ketaralla tällä hetkellä juoksemaan yhtään kovempaa. Tein 4x500+500+500 m intervalleja niin, että kävelin ensimmäisen, hökkäsin hitaasti toisen ja sitten juoksin kolmannen pätkän. Vaikka tuon viimeisenkään pätkän vauhti ei suorastaan päätä huimannut (noin 6 min/km, yhdellä pätkällä "jopa" 5,8 min/km), loi tuo uskoa siihen, että jalalla joskus lähitulevaisuudessa voi ihan juostakin pitempiä pätkiä. Itse asiassa akillesjänteessä ei ollut noilla nopeimmilla pätkillä mitään tuntemuksia, vaikka kävellessä ja hölkätessä niitä aina toisinaan edelleen tulee. 
3. Salilla hommat myös etenevät ja viime viikolla kyykkäsin jo 40 kg tangolla 10 toiston setin ilman ongelmia. Eli kyllä ne voimatkin sieltä alkavat palata.
4. Ja viimeiseksi, vaan ei vähäisimmäksi: eilen sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa taas koristreeneissä. Osallistuin yhteisesti lähinnä vain lämppä- ja tekniikkaosioihin, ja sitten muiden pelatessa heittelin ja palauttelin tekniikkaa, sekä treenasin liikkumista pallon kanssa itsekseni toisessa päädyssä. Tunne oli aivan mahtava, kun pääsi taas näkemään kavereita ja vähän tekemäänkin yhdessä. Ja olihan se hienoa taas koskea palloon kahdeksan kuukauden tauon jälkeen, vaikka tekniikka ja heitto vähän hukassa vielä olivatkin.

Katselin noita urheilusuorituksia sen jälkeen, kun olen saanut luvan aloittaa sekä hölkkäämisen ulkona että kyykkäämisen painoilla. Ensimmäiset kyykyt tein 22.4. 10 kilon tangolla ja ensimmäiset todella varovaiset 500 m pätkät hölkkäsin seuraavana päivänä 23.4. Vaikka aina välillä edelleen erehdyn vertaamaan tämänhetkistä tilannetta vuoden takaiseen, jolloin kevyt lenkkini oli 6 min/km tai vähän alle vauhdilla kipitelty 10 km, ja kyykkysarjassa 10 toistoa meni helposti 65 kilon tangolla, osaan onneksi nykyään myös palauttaa itseni maan tasalle siinä, että oikea vertailukohta on se, mitä olen pystynyt tekemään kuukausi tai kaksi tai kolme sitten, ei se, mitä olen pystynyt tekemään vuosi tai kaksi tai kolme sitten. 

Kuukausi sitten pystyin kyykkäämään 10 kilolla korokekiekot kantapäiden alla ja liike oli todella haastava - neljä viikkoa myöhemmin pystyin kyykkäämään 40 kilolla, painonnostokengillä, kohtuu vaivattoman kympin. Ei ihan pieni muutos tuossa ajassa. 

Kuukausi sitten pystyin hölkkäämään rauhallisesti 500 m kerrallaan - neljä viikkoa myöhemmin pystyin hölkkäämään rauhallisesti 6,5 km ja juoksemaan tuon 500 m jo sellaista vauhtia, että voi oikeasti ihan juoksusta puhua. Ei ihan pieni muutos tuokaan tuossa ajassa.

Kuukausi sitten en voinut/saanut vielä harkitakaan koripallon pelaamista - neljä viikkoa myöhemmin pystyin tekemään tekniikkatreeniä, harjoittelemaan lay upeja ja eurosteppailua, heittelemään liikkeestä ja paikaltaan. Ei ihan pieni muutos tuossa ajassa.

Muistakaa siis aina kuntoutuksen etenemistä tuskaillessanne, että se oikea vertailukohta on siellä lähimenneisyydessä, ei ajassa ennen vammaa. Tämä on pitkä tie ja vaatii kärsivällisyyttä, mutta kun sitten muistaa katsoa sen kuukauden taaksepäin vuoden sijaan, saa aina niitä ilon ja onnistumisen hetkiä, kun huomaa, kuinka paljon oikeasti kaikki on taas mennyt eteenpäin lyhyessä ajassa.

7 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta

Haaveissa siintää paluu kentille

Tänään tuli kuluneeksi tasan 7 kuukautta siitä, kun akillesjänne muuttui kaksiosaiseksi. Aika on tuntunut sekä pitkältä että lyhyeltä. Pitkältä aina silloin, kun on iskenyt kaipuu taas kentille ja kunnon treeneihin, mutta lyhyeltä silloin, kun on alkanut miettiä, millainen taival on jo takana ja mitä kaikkia vaiheita tässä on ehditty käydä jo läpi. Nyt olen siis siinä vaiheessa, että jotakuinkin realistisesti uskallan jo haaveilla siitä, että pystyisin ensi kuussa palaamaan koristreeneihin. En toki vielä peliosuuksiin, mutta harjoittelemaan joukkueen kanssa kuitenkin. Polkujuoksu ja Crossfit-treenit ovat vielä paljon kauempana horisontissa siintävä haave, mutta ehkä syksyllä tai alkutalvesta sitten niitäkin.

Jalan kunto on mennyt selvästi taas eteenpäin, vaikka edelleen huomaan, että itse toivoisin kaiken menevän vielä nopeammin kohti täysin tervettä. Mutta aina kun pysähtyy miettimään, mikä oli tilanne kaksi viikkoa tai kuukausi sitten, tajuaa miten paljon kehitystä on taas tapahtunut. Ennen pääsiäistä torstaina juoksin juoksumatolla ensimmäistä kertaa kilometrin yhtäjaksoisesti. Sen kunniaksi sain sitten luvan siirtää juoksuharjoittelun ulos hiekkateille. Asfaltille ei vielä ole asiaa. Nyt olen käynyt kahteen kertaan varovaisesti opettelemassa taas oikeaa juoksua eli tehnyt pari pientä lenkkiä (4,1 km), joissa olen kävellyt ja hölkännyt vuoron perään 500 m. Jalka ei ole ottanut nokkiinsa ja ensimmäisten hölkkäpätkien omituisuudentunteen jälkeen eteneminenkin on alkanut sujua jo ihan tolkullisen näköisesti. Vauhti toki vielä on hidas eli noin 7,5 min/km, mutta jalka tuntuu toimivan tuossa vaudissa jo erittäin hyvin.

Kävelykin on taas parantunut ja etenkin nopeutunut. Nyt etenen tasamaalla jo päälle 6 km/h vauhdilla. Minkä lisäksi mökillä vietetty pääsiäinen tarkoitti myös sitä, että jouduin kävelemään haastavammassa ja epätasaisemmassa maastossa, mikä tuntui tekevän hyvää jalan toimivuudelle. Hölkkäilyn oheen sainkin nyt harjoitusohjelmaan myös mäkikävelyä ja epätasaisella alustalla kävelyä sekä taas asteen verran haastavampia tasapainoharjoituksia.

Salilla hommat myös edistyvät ja nyt kyykkään jo painonnostokengillä (sen sijaan, että kantapäiden alla olisi ohuet levypainot, eli vähän vähemmän on jo korotusta kannan alla) ja huimaavalla 20 kg tangolla. Tosin juuri tänään tuolla 20 kilolla kyykkäillessäni totesin, että homma tuntui jo niin hyvältä, että ensi kerralla uskaltanen lisätä jo vähän reippaammin painoa tangon päihin. Kaikissa muissakin liikkeissä olen saanut lisätä taas painoa pakkaan ja pohjetreeniä teen nyt myös prässissä tuolle vammajalalle, että saadaan sillekin kunnolla maksimivoimaa takaisin. Lisäksi olen nyt tehnyt luisteluloikkia (menevät ihan yllättävän hyvin) ja yhdellä jalalla eri suuntiin ponnistuksia (eivät mene ihan niin hyvin) sekä jatkanut nopeusharjoittelua. 

Koska kehitys on mennyt koko ajan hyvää tahtia ja jalan toimintakyky alkaa olla jo kohtalainen, sain nyt alustavasti luvan aloittaa koristreenit toukokuun 15. päivä. Toki sitä ennen on vielä yksi fysioterapiakäynti, jossa katsotaan, että kaikki oikeasti on kunnossa, sekä käydään läpi kunnon lämmittelyt ennen treenejä, ettei nyt sitten heti ainakaan mitään satu. Sitä odotellessa kävin shoppailemassa vähän tarvikkeita. Pienijalkaisena ihmisenä kun olen tähän asti koko urani (hah!) pelannut junioritossuilla, kun mistään aikuisten mallista ei ole tahtonut normiliikkeistä löytyä minun kokoani, sain nyt ankaran ukaasin hankkia aikuisten tossut, joiden vaimennus ja kiertojäykkyys ei ole tehty 35 kiloiselle, überketterälle pikkupojalle, vaan 60 kiloiselle, ei enää niin ketterälle (vaikka itse toista luuleekin) täti-ihmiselle. Nyt on sitten uudet, pränikät tossut odottamassa kesäkauden alkua - kiitos Korispiste! Ja lisänä vielä 4 paria padel-sukkia, joiden pitäisi omalta osaltaan auttaa tuon jalan toimivuutta ja rasituksenkestoa - kiitos jälleen kerran Sidoste! Tästä tämä lähtee - kevätauringon myötä myös paluu normaalimpaan tekemiseen.

Puolen vuoden rajapyykki ohitettu

Niin se tuli ja meni. Ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Puolen vuoden rajapyykki akillesjänteen katkeamisesta. Edes kuohuviinipulloa ei tullut avattua sen kunniaksi, että nyt akillesjänteen ainakin teoriassa pitäisi olla niin vahva kuin miksi se vamman jälkeen paranee, eikä uutta katkeamista tarvitse enää jänteen heikkouden takia pelätä. Mikäli siis kaikki on oikeasti mennyt niin kuin piti. Aina toisinaan onnistun jo kokonaan unohtamaan akillesjänteen ja tekemään asioita sen enempää keskittymättä tai jännittämättä. Toisinaan, huonompina päivinä, kun jänne on iltasella jäykkä ja vähän kipeä tai kun jokin liike tai ponnistus aiheuttaa yllättävän tuntemuksen jalassa, asia kuitenkin vielä pyörii päässä ja tunne siitä, että mitäs jos tää kuitenkin katkeaa uudestaan, palaa väkisinkin mieleen. Mutta pikku hiljaa olen siis pääsemässä kohti sitä pistettä, jossa en ainakaan ihan joka hetki mieti, että "ai niin, pitää varoa tota jännettä".

Kävely on vihdoinkin alkanut sujua paremmin, kun - vihdoinkin - tuli tänne Pohjois-Helsinkiinkin kävelykelejä. Eli ainakin vähän pitemmiltä pätkiltä on lumet ja jäät poissa, niin että voi kävellä rennommin ja liukastumista pelkäämättä. Tai siis oli, nythän tuolta taivaalta tulee taas ne seuraavat 20 cm lunta, jotka sitten voivatkin sulaa ja jäätyä uusiksi perunapelloiksi kävelyteille. Nyt kuitenkin kävelen jo ilman sauvojakin selvästi reippaammin ja etenkin lenkkien alussa täysin ontumatta. Viimeisimmän 3 km lenkin keskinopeus oli jo lähes 10,5 min/km eli 5,7 km/h. Maaginen 6 km/h raja - täältä tullaan! Sen verran piti tuon lenkin jälkeen tarkistaa, että viime vuonna samaan aikaan olen kävellyt huomattavasti mäkisemmässä maastossa 6 km lenkin keskivauhdilla 9,5 min/km. Eli on tuosta kuitenkin vielä matkaa entiseen nopeuteen.

Viimeisin fysioterapiatapaaminen ja uutta nopeus- ja voimatreeniä salilla

Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi sain taas uusia haasteita treeneihin. Nyt aletaan voiman ohessa treenata myös nopeutta ja hermotusta kohdilleen, jotta sekä kävely- että juoksunopeus palautuisivat ennalleen ja nopeat reaktiot ja suunnanmuutokset kentällä ja esim. painonnostoliikkeet olisivat jossain vaiheessa taas mahdollisia. Tällä hetkellä minulla on siis erillisinä sekä voimatreeniohjelma että nopeustreeniohjelma, joita vuorottelen salilla. Voimatreenissä sain nyt reippaasti lisää painoja ja vähemmän toistoja sekä vähän uusia liikkeitäkin. 

Henkisesti ehkä tärkein askel oli se, että sain nyt viimein ruveta kyykkäämään tagolla - toki en vielä varsinaisesti millään painolla, vaan vain 10 kg tangolla ja ohuet korokkeet kantapäiden alla. Ensimmäisellä yrittämällä liikeradat ja vartalon hallinta olivat ihan hukassa, mutta seuraavilla kerroilla homma on alkanut jo sujua, ja nyt odottelen innolla, milloin saan alkaa pikkuhiljaa lisäillä painoa tankoon. Pohkeille teen oman voimatreenin sitten kotona 4 kertaa viikossa. Vieläkään yhdellä jalalla varapaillenousuissa liikerata ei ole vammajalalla ihan täysi, mutta lähemmäs ja lähemmäs koko ajan tullaan.

Nopeustreenissä teen erilaisia spurtteja trampoliinilla sekä erilaisia viivajuoksuvariaatioita ja nopeita pumppauksia painopakkalaitteilla kevyillä painoilla. Alkuun ihan vain lattialla juosten tehtävät sprintit tuntuivat lähes mahdottomilta (verrattuna siis juoksumatolla juoksuun, jossa maton liike auttaa jalan rullaamisessa), mutta tänä aamuna treeneissä nekin tuntuivat jo pikkuisen helpommilta ja sujuvammilta. Suunnanvaihdoksetkin alkavat jo mennä jännittämättä ja jalkaan luottaen. Hauskaa oli myös huomata, että pystyn jo ponnistamaan ihan kohtalaisen matkan eteenpäin yhdellä jalalla tuolla vammajalallani. Ensimmäistä kertaa kun lähdin tuota kokeilemaan, olin aivan varma, etten pääse kuin kaksi senttiä eteenpäin, mutta yllättävän vähän tuo ponnistus jää vajaaksi vasemman jalan vastaavasta suorituksesta.

Myös juoksumatolla juoksu on alkanut edistyä selvästi. Tällä hetkellä juoksen (tai siis hölkkään hitaasti) nopeustreenin päätteeksi matolla 7,5 km/h (8 min/km) vauhdilla 3x3 min pätkiä. Jalka tuntuu hyvältä, vaikka toki huomaan, että edelleen teen jonkin verran enemmän työtä vasemalla jalalla myös hölkätessä. Mutta pikkuhiljaa se juoksukin sieltä uudestaan alkaa löytyä. 

Ilmeisesti sen verran vakuuttavaa liikkumiseni tällä hetkellä on, että vaikka itse vielä toispuoleisuuden ja vajaavaiset voimat ja muut kyvyt tietysti huomaan, ulkopuolisen silmään en enää näytä vammakuntoutujalta. Tänään kävin salilla hauskan keskustelun toisen treenaajan kanssa, joka oli katsellut sivusilmällä noita juoksuharjoituksiani ja tuli sitten jutustelemaan "loppuhölkkäni" aikana. Hän nimittäin halusi tietää, treenaanko johonkin kisoihin, kun selvästi teen tuollaista suunnitelmallista treeniä. Aika leveästi tuli hymyiltyä siinä vaiheessa, kun selitin, että ei ole mikään kisatreeni menossa, kun yritän tässä vain syksyllä katkennutta akillesjännettä kuntouttaa, että pääsisin kesän jälkeen viimeistään takaisin koripallokentille. Tästä on siis hyvä jatkaa - ehkä jossain vaiheessa tulevaisuudessa vielä kohti niitä kisatreenejäkin.

Valoa kuntoutumistunnelin päässä ja kevättaivaalla

Viisi ja puoli kuukautta akillesjänteen katkeamisesta

Taas on pari viikkoa vierähtänyt, mikä tarkoittaa sitä, että tänä aamuna oli taas treffit fysioterapeuttini Nooran kanssa. Mitä tässä kahden viikon aikana sitten on kerinnyt tapahtua jalan kuntoutumisen osalta:

1. 
   Olen käynyt hiihtämässä useamman kerran viikossa - nyt hiihtokertoja on yhteensä jo 17 ja kilometrejäkin päälle 155. Mikä on noin 155 km enemmän kuin olisin uskonut hiihtäväni tänä talvena, jos joku olisi asiaa minulta syyskuun 27. päivä kysynyt. Ja noin 100 km enemmän kuin uskalsin edes haaveilla siinä vaiheessa, kun joulun alla fysioterapeutti lupasi, että jos kaikki menee hyvin, helmikuussa pääsen kyllä laduille.
2. Olen salikäyntien yhteydessä (jotka ovat nyt hiihtoinnon myötä vähentyneet kahteen viikossa) saanut hölkätä hitaasti juoksumatoola. Olen juossut nyt 4x1 minuutin pätkiä  (koska aina pitää tehdä mukamas vähän ekstraa), mikä tuntuu auttaneen huomattavasti jalan kuntoutumiseen. Edelleen oikean jalan heikkouden huomaa hölkätessä, mutta jokaisen juoksukerran jälkeen jalka tuntuu seuraavina päivinä toimivammalta kuin ennen.
3. Olen jatkanut pohjelihasjumppaa sekä varpaillellenousuja tehden että kevyesti hyppien. Vaikka en huomaa välttämättä yhdellä jalalla varpaillenousussa hirveää edistystä liikettä tehdessäni (liikerata on edelleen todella vajaa), kehitystä on tapahtunut, sillä päkiöillä kävely sujuu nykyään jo lähestulkoon normaalisti, eikä jalka "petä" askeleella enää yhtään niin pahasti. Lisäksi pystyn oleilemaan kyykyssä varpaillani jo ihan kohtuullisia aikoja - temppu, joka pari viikkoa sitten oli vielä lähes mahdoton, kun vammajalan pohkeeseen alkoi sattua välittömästi.
4. Erilaiset hyppytreenit ovat myös edistyneet. Saan ponnistettua jo paljon rennommin ja paremmin tasajalkaa ylös, eteen, taakse ja sivulle ja vuoroaskelhyppelyt onnistuvat myös jo nopeammalla rytmillä kuin aluksi. 
5. Kuntouttavat yhden jalan liikkeet ovat myös edistyneet, minkä huomaa paitsi tasapainon pitämisen helpottumisena, myös liikeratojen laajentumisena. Yhden jalan suorin jaloin maastavetoja teen nyt 10 kg kahvakuulalla.
6. Bosukyykkyjä pystyn tekemään jo lähes syväkyykkyyn asti ja tavallisia kahden jalan kyykkyjä kehonpainolla jo alle 90 asteen kulmaan. Lisäksi teen nyt askelkyykkyjä molemmille jaloille.
7. Venyvyys ja liikkuvuus on edelleen ongelma. Eli jalka jumittaa edelleen todella pahasti, jos akillesjänne joutuu venymään niin, että polvi on koukussa ja jalalla on painoa, vaikka jalka suorana venyttely menee oikein mukavasti. 

Tänään pääsin Nooran ohjaamana kokeilemaan kevyttä viivajuoksua sivuttain ja sivulaukkahyppyjä, mikä tuntui ihan hyvältä jalassa. Lisäksi sain treeniohjelmaan nyt jalkaprässissä tehtävän yhden jalan pohjetreenin eli kevyellä painolla ponnistusharjoituksia prässissä. Ja hyppyjen lisäksi pääsen myös hyppelemään steppilaudalta alas ja opettelemaan noita hypystä laskeutumisia. Ja juoksuun saan lisätä pikkaisen vauhtia seuraaville viikoille.

Eteenpäin siis mennään ja koko ajan usko siihen, että jalasta vielä ihan kalua tulee, kasvaa. Mielialalle on tehnyt ihan todella hyvää paitsi se, että olen päässyt hiihtämään, myös se, että säät ovat olleet aurinkoisen keväisiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kävelykelit ovat vieläkin aivan järkyttävät, joten muutamat tehdyt sauvakävelylenkit ovat olleet melko lyhyitä ja osa matkaa on ollut pakko mennä todella varovasti hissutellen. Jotenkin tuntuu, etten tule oppimaan normaalin rentoa kävelyä ennen kuin oikeasti maa on sula. Juoksumatolla kävely on auttanut kuitenkin jonkin verran myös tuohon ulkona likkumiseen, mutta kun ei tuolla tervejalkaisetkaan uskalla kunnolla kävellä, ei ehkä ole ihme, että oma korvienväli ei anna astua tuolla vammajalalla nyt vieläkään yhtään rennommin.