Puolen vuoden rajapyykki ohitettu

Niin se tuli ja meni. Ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Puolen vuoden rajapyykki akillesjänteen katkeamisesta. Edes kuohuviinipulloa ei tullut avattua sen kunniaksi, että nyt akillesjänteen ainakin teoriassa pitäisi olla niin vahva kuin miksi se vamman jälkeen paranee, eikä uutta katkeamista tarvitse enää jänteen heikkouden takia pelätä. Mikäli siis kaikki on oikeasti mennyt niin kuin piti. Aina toisinaan onnistun jo kokonaan unohtamaan akillesjänteen ja tekemään asioita sen enempää keskittymättä tai jännittämättä. Toisinaan, huonompina päivinä, kun jänne on iltasella jäykkä ja vähän kipeä tai kun jokin liike tai ponnistus aiheuttaa yllättävän tuntemuksen jalassa, asia kuitenkin vielä pyörii päässä ja tunne siitä, että mitäs jos tää kuitenkin katkeaa uudestaan, palaa väkisinkin mieleen. Mutta pikku hiljaa olen siis pääsemässä kohti sitä pistettä, jossa en ainakaan ihan joka hetki mieti, että "ai niin, pitää varoa tota jännettä".

Kävely on vihdoinkin alkanut sujua paremmin, kun - vihdoinkin - tuli tänne Pohjois-Helsinkiinkin kävelykelejä. Eli ainakin vähän pitemmiltä pätkiltä on lumet ja jäät poissa, niin että voi kävellä rennommin ja liukastumista pelkäämättä. Tai siis oli, nythän tuolta taivaalta tulee taas ne seuraavat 20 cm lunta, jotka sitten voivatkin sulaa ja jäätyä uusiksi perunapelloiksi kävelyteille. Nyt kuitenkin kävelen jo ilman sauvojakin selvästi reippaammin ja etenkin lenkkien alussa täysin ontumatta. Viimeisimmän 3 km lenkin keskinopeus oli jo lähes 10,5 min/km eli 5,7 km/h. Maaginen 6 km/h raja - täältä tullaan! Sen verran piti tuon lenkin jälkeen tarkistaa, että viime vuonna samaan aikaan olen kävellyt huomattavasti mäkisemmässä maastossa 6 km lenkin keskivauhdilla 9,5 min/km. Eli on tuosta kuitenkin vielä matkaa entiseen nopeuteen.

Viimeisin fysioterapiatapaaminen ja uutta nopeus- ja voimatreeniä salilla

Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi sain taas uusia haasteita treeneihin. Nyt aletaan voiman ohessa treenata myös nopeutta ja hermotusta kohdilleen, jotta sekä kävely- että juoksunopeus palautuisivat ennalleen ja nopeat reaktiot ja suunnanmuutokset kentällä ja esim. painonnostoliikkeet olisivat jossain vaiheessa taas mahdollisia. Tällä hetkellä minulla on siis erillisinä sekä voimatreeniohjelma että nopeustreeniohjelma, joita vuorottelen salilla. Voimatreenissä sain nyt reippaasti lisää painoja ja vähemmän toistoja sekä vähän uusia liikkeitäkin. 

Henkisesti ehkä tärkein askel oli se, että sain nyt viimein ruveta kyykkäämään tagolla - toki en vielä varsinaisesti millään painolla, vaan vain 10 kg tangolla ja ohuet korokkeet kantapäiden alla. Ensimmäisellä yrittämällä liikeradat ja vartalon hallinta olivat ihan hukassa, mutta seuraavilla kerroilla homma on alkanut jo sujua, ja nyt odottelen innolla, milloin saan alkaa pikkuhiljaa lisäillä painoa tankoon. Pohkeille teen oman voimatreenin sitten kotona 4 kertaa viikossa. Vieläkään yhdellä jalalla varapaillenousuissa liikerata ei ole vammajalalla ihan täysi, mutta lähemmäs ja lähemmäs koko ajan tullaan.

Nopeustreenissä teen erilaisia spurtteja trampoliinilla sekä erilaisia viivajuoksuvariaatioita ja nopeita pumppauksia painopakkalaitteilla kevyillä painoilla. Alkuun ihan vain lattialla juosten tehtävät sprintit tuntuivat lähes mahdottomilta (verrattuna siis juoksumatolla juoksuun, jossa maton liike auttaa jalan rullaamisessa), mutta tänä aamuna treeneissä nekin tuntuivat jo pikkuisen helpommilta ja sujuvammilta. Suunnanvaihdoksetkin alkavat jo mennä jännittämättä ja jalkaan luottaen. Hauskaa oli myös huomata, että pystyn jo ponnistamaan ihan kohtalaisen matkan eteenpäin yhdellä jalalla tuolla vammajalallani. Ensimmäistä kertaa kun lähdin tuota kokeilemaan, olin aivan varma, etten pääse kuin kaksi senttiä eteenpäin, mutta yllättävän vähän tuo ponnistus jää vajaaksi vasemman jalan vastaavasta suorituksesta.

Myös juoksumatolla juoksu on alkanut edistyä selvästi. Tällä hetkellä juoksen (tai siis hölkkään hitaasti) nopeustreenin päätteeksi matolla 7,5 km/h (8 min/km) vauhdilla 3x3 min pätkiä. Jalka tuntuu hyvältä, vaikka toki huomaan, että edelleen teen jonkin verran enemmän työtä vasemalla jalalla myös hölkätessä. Mutta pikkuhiljaa se juoksukin sieltä uudestaan alkaa löytyä. 

Ilmeisesti sen verran vakuuttavaa liikkumiseni tällä hetkellä on, että vaikka itse vielä toispuoleisuuden ja vajaavaiset voimat ja muut kyvyt tietysti huomaan, ulkopuolisen silmään en enää näytä vammakuntoutujalta. Tänään kävin salilla hauskan keskustelun toisen treenaajan kanssa, joka oli katsellut sivusilmällä noita juoksuharjoituksiani ja tuli sitten jutustelemaan "loppuhölkkäni" aikana. Hän nimittäin halusi tietää, treenaanko johonkin kisoihin, kun selvästi teen tuollaista suunnitelmallista treeniä. Aika leveästi tuli hymyiltyä siinä vaiheessa, kun selitin, että ei ole mikään kisatreeni menossa, kun yritän tässä vain syksyllä katkennutta akillesjännettä kuntouttaa, että pääsisin kesän jälkeen viimeistään takaisin koripallokentille. Tästä on siis hyvä jatkaa - ehkä jossain vaiheessa tulevaisuudessa vielä kohti niitä kisatreenejäkin.