Ortoosista eroon ja omin kengin kävelemään
Tänään koitti se päivä. Taksi kohti kirurgista osastoa ja horisontissa siintävää toivoa siitä, että kotiin palaisin ilman ortoosia. Ja niinhän siinä kävi. Ortopedi totesi, että akillesjänne palpoituu hienosti yhtenäisenä, jalka toimii ja pystyn painamaan ja vastustamaan sillä. Kaikki siis juuri kuten pitää, joten saan hyvästellä ortoosin. En tosin ihan täysin, sillä olen ensi viikolla taas lähdössä työmatkalle, joten sain luvan pitää ortoosin hallussani siihen asti, että tuon reissun voin tehdä vielä se jalassa, ettei vain satu mitään. Ja sitten ensi viikon lopulla saan vihdoin käydä jättämässä senkin Töölöön. Kepit sinne jo tuulikaapin palautuslaariin poistuessani tökkäisin.
Fysioterapeutin kanssa testailtiin jalan liikkuvuus, joka oli kuulemma juuri hyvä tässä vaiheessa - noin 40 astetta. Akilles on sopivan jäykkä, joten ei ole huolta, että se jäisi niin pitkäksi ja löysäksi, että sen takia lihasvoima ei palautuisi pohkeeseen kunnolla. Myös kävelykykyni todettiin kelpaavaksi tähän hätään, kun varovasti testailin käytävää edestakaisin omilla kengillä ja kantakorokkeilla talsimista. Vähän kuulemma robottimaista oli, mutta keskivertoa paremman näköistä, joten nyt sitten rentoutta ja pitempää askelta hakemaan. Kovin kannustavia olivat sekä fysioterapeutti että ortopedi.
Seuraavan kuukauden aikana on siis tehtävänä opetella kävelemään. Lisäksi sain uuden, punaisen kumpparin pohjelihasjumppaan sekä luvan alkaa harjoitella niiaamista ja yhdellä jalalla seisomista. Vähän tuli olo, että olenko nyt kirurgisella osastolla vai eksyinkö vahingossa neuvolan ovesta sisään :D.
Niine hyvineni sitten Töölöstä ulos ja taksiin ja sitten kotiin pikku hiljaa kaksijalkaisen elämään totuttelemaan. Sisälläkin pidän nyt siis salitossuja, joissa on nuo noin 1,5 cm kantakorokkeet, jotka pitää sitten muistaa siirtää aina ulkokenkiin. Korokkeita neuvottiin pitämään kaksi kuukautta ja muutenkin olemaan tuon ajan ihan huippuvarovainen. Uimassa ja vesijuoksemassa saa alkaa nyt käydä, joten pitää tsekata, missä lähihallissa altaaseen pääsee muuten kuin niillä perinteisillä metallitikkailla. Kuntopyöräilyyn tuli nyt kielto, joten tuo uinti/vesiliikunta on ainoa vaihtoehto aerobiseen treeniin nyt seuraavan kuukauden ajan. Ja autolla saan ajaa vasta, jos ja kun 20.12. fysioterapiatapaamisella tulee sille vihreää valoa. Jouluksi rattiin olisi kyllä toivottu lahja.
Portaita saan nousta jo vuorotahtia, mutta normaaliin laskeutumiseen saan siirtyä aikaisintaan parin kuukauden päästä. Mutta on tämä kyllä jotenkin tosi hieno tunne olla ilman monoa jalassa, vaikka ihan pirusti kyllä jännittää kävely. Ja etenkin tietysti se, ettei nyt vaan riko tätä heti uudestaan.
Juuri kävin vielä valoisan aikaan tekemässä ensimmäisen, noin kilometrin mittaisen kävelyn. Tai lähinnä hitaasti hiipimisen. Vauhti ei päätä huimannut ja askelpituus oli minimaalinen, mutta pystyin liikkumaan jotakuinkin ontumatta, eikä jalka tuntunut missään vaiheessa pahalta. Koko ajan jännitin aika lailla koko vartalolla ja kaikilla lihaksilla ehkä korvalehtien liikuttajia lukuunottamatta, mutta kyllähän se hienolta tuntui. Valitisin reitiksi kulkea lähikadun jalkakäytävää edes-takaisin siihen suuntaan, jossa tiesin, ettei ole tällä hetkellä mitään kaivantoja, kuoppia tai muita ylläreitä. Luulenpa, että samaista reittiä seurailen nyt seuraavatkin päivät. Etenkin, kun säätiedot lupaavat lunta, plussaa, pakkasta, vettä, lunta... seuraaviksi päiviksi juuri sopivasti.
P.s. Paksupohjainen kenkä sai fysioterapeutilta erityiskehut. Oli kuulemma nähnyt ties mitä virityksiä ihmisillä, mutta ekan kerran omalla urallaan sen, että jollain oli oikeasti kenkä, jonka pohja oli tarpeeksi paksu. No, oli toki nuori fysioterapeuttikin. Jos siis joku juuri akilleksensa katkaissut haluaa lunastaa itselleen täysin käyttämättömän oikean jalan tossun tai vähän vähemmän käyttämättömän vasemman jalan tossun kokoa 37 (reilu, menee varmasti 38 jalkaankin), niin laittakaapa kommenttia - täältä saisi noutaa Pätkis-patukan hinnalla ;).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti