Vuosipäivän viettoa - tasan 12 kk akillesjänteen katkeamisesta

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun akillesjänteeni katkesi koripallopelin viimeisillä minuuteilla ja alkoi pitkä ja kivinen taival kuntoutuksen parissa. Vuosi on ollut pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon - niin epätoivoa, iloa kuin tasaista arkeakin. Suurimpia ilon hetkiä tämän vuoden aikana ovat olleet hiihdon aloittaminen helmikuussa, ensimmäiset juoksuaskeleet ulkona huhtikuussa, ensimmäinen koripalloharjoitus toukokuussa, ensimmäinen juostu 10 km elokuussa, ensimmäinen peliin osallistuminen koripallossa syyskuun alussa ja viimeisimpinä ensimmäinen juostu 20 km kaksi päivää sitten. 

Tällä hetkellä jalka on toimiva, vaikkei vielä läheskään entisen veroinen. Pystyn siis juoksemaan tasaisen rauhallista tahtia pitkäänkin - noin 18 km jo ennen jalan väsymistä - mutta nopeutta on vielä paljon poissa, koska vammajalan pohkeesta puuttuu vielä paljon voimaa. Niinpä juoksuvauhtini ovat entiseen verrattuna edelleen noin 30-45 sek/km hitaampia kuin ennen vammaa. Samoin koripalloa pelatessa huomaan edelleen alitajuisesti varovani nopeita suunnanmuutoksia ja spurtteja ja välttämään ihan kaikkein pahimpiin tilanteisiin menoa. Silti eilisen treeneissä huomasin nopeuden ja liikkumisen rohkeuden menneen jo eteenpäin sen verran, että aloin taas päästä puolustajista pallon kanssa ohikin. Nyt kun kolme itselle asettamaani tärkeintä rajapyykkiä vuoden ajalla on saavutettu (pystyn pelaamaan taas koripalloa ainakin jollain tasolla, pystyn juoksemaan 20 km ja pystyn juoksemaan jotakuinkin järkevän matkan alle 6 min/km vauhdilla), on syys/talvikauden tavoitteenasetteluni se, että saan pohkeeseen niin paljon lisää voimaa kuin vain mahdollista ja pystyn parantamaan nopeusominaisuuksiani niin lähelle entistä kuin mahdollista. Samalla pikkuhiljaa pitää myös peruskuntoa hilata ylös, jotta sykkeet lenkeillä laskevat sen 10-15 pykälää. Keväällä sitten toivottavasti pääsen palaamaan myös polkujuoksun ja CrossFitin pariin. 

Pohkeesta huomaa edelleen, että se on ohuempi kuin vierustoverinsa, mutta ei enää niin selkeästi, että vammasta tietämätön asiaan mitään huomiota kiinnittäisi. Itse sen toki näen heti. Mutta pohkeessa on kuitenkin jo muotoa myös sisäsyrjällä ja yksistään tarkasteltuna tuo vammajalka näyttää jo ihan jalalta - ei enää tikulta. Toki vierustoverissa sitä muotoa on vielä huomattavasti enemmän.

Aloin miettiä jonkinasteista yhteenvetoa nyt tästä ensimmäisestä vuodesta - eli mitä asioita voisi olla hyvä tietää siinä vaiheessa, kun se akillejänne on juuri katkennut ja koko tämä taival on vielä edessä:

1. Akillesjänteen kuntoutus todellakin on maraton, ei sadan metrin juoksu. Ja ihminen, joka ei ole itse akillesjännettään katkaissut, ei voi tajuta, miten isosta ja pitkäkestoisesta vammasta oikeasti on kyse. Varautukaa siis henkisesti siihen, että hyvää tarkoittavat ihmiset jossain vaiheessa kovin viattomasti ihmettelevät, miten et vieläkään ole siihen, tähän tai tuohon kykeneväinen, tai miten edelleen kävelet niiin hitaasti ja miten on sykkeet vielä noin korkealla, vaikka juoksuvauhti on hidas.  
2. Jos lääkäri kysyy teiltä, tarvitsetteko sairauslomaa, niin oikea vastaus ei ole "ei tartte, voin tehdä etenä kotitoimistolta näitä mun hommia", vaan oikea vastaus on "kyllä kiitos". Koska oikeasti etenkin se alkuvaihe on henkisesti ja fyysisesti niin rankkaa, että sen sairausloman tarvitsee, jos työ on henkisesti yhtään vaativampaa (fyysisessä työssä sairausloma on tietysti itsestäänselvyys). Etenkään juuri vaihdettu työpaikka ja akillesjänteen kuntoutus ei ole hyvä yhdistelmä korvien välille.
3. Alusta asti kannattaa liikkua niin paljon kuin mahdollista. Ortoosiaikana kävelemään lähteminen ilman keppejä heti kun se vain onnistuu, on oikeasti hyvä idea. Ja tähän auttaa se, että hankkii paksupohjaisen kengän siihen toiseen jalkaan niin, että kävelee jotakuinkin suorassa - eipähän aiheuta sitten rasitusvammoja muualla kehoonsa ja askelkin sujuu paljon normaalimmin.
4. Myös salilla kannattaa alkaa käydä heti ortoosivaiheen alussa (kipsiajan pyhittäisin kokonaan siihen alkutoipumiseen), jotta lihaskato minimoituu.
5. Siinä vaiheessa, kun pääsee ortoosista eroon, kannattaa kävellä, kävellä ja kävellä. Vaikka se pohkeen voimaharjoittelu on myös todella tärkeää, omalta osaltani voin lähes 100 % varmuudella väittää, että toipuminen sujui alkuun hitaasti juuri siksi, etten päässyt kävelemään niin paljon kuin mahdollista, koska kelit ulkona olivat aivan kamalat (epätasaista jääkumparetta, jota kaupunki ei lopulta enää edes yrittänyt hiekoittaa tai hoitaa, välillä paksua, auraamatonta lunta, välillä vettä jään päällä), ja koska salien sulku koronan takia osui juuri siihen väliin, kun kävelyä olisi voinut aloittaa. En siis pystynyt käytännössä kävelemään se paremmin normaalisti ulkona kuin sisällä juoksumatollakaan. 
6. Muutenkin pohkeen lihasvoiman ja jalan kokonaiskuntoutumisen kannalta pelkkää voimaharjoittelua tärkeämpää on tehdä niitä normaaleja asioita täydellä liikeradalla. Eli kävelyn (paljasjalkakengillä heti kun jänteen kunto sen sallii) lisäksi kaikenlainen hyppiminen, pomppiminen, juoksu, epätasaisella kävely, mäkikävely, mäkijuoksu jne. kehittävät sitä vammajalan pohjetta ja koko jalkaa paremmin, kuin joku prässissä tehtävä pohjejumppa tai varpaillenousut (joilla toki niilläkin on tärkeä rooli!!)
7. Se toipuminen ottaa aikansa, ja vaikka hyvällä tuurilla, jos vamma on tullut "optimaliseen kohtaan" tai jänne ei ole ihan kokoaan poikki, ne netistä löytyvät tarinat siitä, miten 5 kk kuluttua juostiin maraton tai pelattiin taas täysillä sählyä, saattava omallakin kohdalla pitää paikkansa, henkisesti kannattaa varautua siihen, että vasta sen vuoden päästä pystyt tekemään jotakuinkin niitä samoja asioita kuin teit ennen vammaa, vaikket ehkä vielä ihan samoilla tehoilla. Ja jos ennen vammaa teit jotain todella kovan tehon ja impaktin treeniä, voipi olla, että et sen pariin palaa vielä vuodenkaan päästä.
8. Eli varatkaa itsellenne vähintään se 12 kk toipumiseen - ja sen perään vielä toinen 12 kk, jotta pääsette oikeasti siihen kuntoon, mihin vamman jälkeen on mahdollista päästä. Älkää vaipuko epäitoivoon, jos välillä jumittaa ja tuntuu, ettei mikään edisty - kyllä se sitten jossain vaiheessa lähtee taas etenemäänkin. 
9. Kokeiltaa rohkeasti eri kuntoutusvaihtoehtoja, jos jokin ei toimi teille. Ottakaa fysioterapeutti tueksi kuntoutukseen, mutta jos jokin ei tunnu itsellenne hyvältä ja toimivalta, uskaltakaa myös siitä sanoa ja olla tekemättä. Itseäni jälkikäteen harmittaa se, että ohjelmaan tuli monia tasapainoa ja lihashallintaa vaativia yhden jalan liikkeitä ihan liian aikaisessa vaiheessa niin, että liikettä tehdessäni sitten kompentoin pohkeen olematonta voimaa muilla lihaksilla. Nyt noita virheasentoja ja vääriä liikeratoja on todella vaikea lähteä "poisoppimaan". Eli ensin se pohkeen voima riittävälle tasolle, vasta sitten haastavammat liikkeet!
10. Muistakaa pitää huoli myös sen terveen puolen jalasta, sillä se on todella kovalla rasituksella ja myös sen liikeradat ovat rajoittuneet vamman aikana (esim. kyykkäämistä ei tehdä kummallakaan jalalla noin puoleen vuoteen, joten se terve jalkakin vaatii rauhallisen aloituksen ja rasituksen lisäyksen, tai muuten on polvi tai jokin muu paikka kohta kipeänä).
11. Hoitakaa myös pääkoppaanne ja muistakaa uskoa siihen, että kyllä tästä vammasta toipuu - jos ei ihan takaisn maailman huipulle, ainakin iloiseksi liikunnanharrastajaksi takaisin omien lajien pariin.

Paluu kentille akillesjännevamman jälkeen

11 kuukautta ja yksi viikko. Tasan. Niin kauan oli kulunut tänään siitä, kun ajanlasku jakautui aikaan ennen ja jälkeen akillesjännevamman. Niin kauan - tasan - oli myös kulunut siitä, kun viimeksi pelasin koripalloa. Siis oikeasti pelasin, en vain tehnyt harjoitteita. Tänään kuitenkin koitti se päivä, kun piti vain uskaltaa. Korvienväli oli kovilla ja pisti välillä kunnolla hanttiin, enkä uskaltanut tilanteisiin mennä läheskään täysillä, mutta kyllä se touhu sentään ihan koripallon pelaamista muistutti. Ja selvisin hengissä ja ehjänä.

Koripallon pelaamisen lisäksi olen nyt juossut yhtäjaksoisesti jo 14 km 7:15 tahtia ja painellut 6 km 6 min/km tahtia ja 3,5 km 5:50 min/km tahtia. Ja hyppinyt ja pomppinut fyssaritreeneissä kuin heikkopäinen. Pohjelihas on edelleen ohuempi ja heikompi kuin vierustoverinsa, mutta jalka toimii päivä päivältä paremmin. Toisen jalan polvi kylläkin oireilee edelleen ihan kunnolla, joten voimatreeniä joudun nyt säätämään oikeastaan enemmän ”terveen” jalan kuin vammajalan ehdoilla. Mutta tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden rajapyykkiä.