7 kuukautta akillesjänteen katkeamisesta

Haaveissa siintää paluu kentille

Tänään tuli kuluneeksi tasan 7 kuukautta siitä, kun akillesjänne muuttui kaksiosaiseksi. Aika on tuntunut sekä pitkältä että lyhyeltä. Pitkältä aina silloin, kun on iskenyt kaipuu taas kentille ja kunnon treeneihin, mutta lyhyeltä silloin, kun on alkanut miettiä, millainen taival on jo takana ja mitä kaikkia vaiheita tässä on ehditty käydä jo läpi. Nyt olen siis siinä vaiheessa, että jotakuinkin realistisesti uskallan jo haaveilla siitä, että pystyisin ensi kuussa palaamaan koristreeneihin. En toki vielä peliosuuksiin, mutta harjoittelemaan joukkueen kanssa kuitenkin. Polkujuoksu ja Crossfit-treenit ovat vielä paljon kauempana horisontissa siintävä haave, mutta ehkä syksyllä tai alkutalvesta sitten niitäkin.

Jalan kunto on mennyt selvästi taas eteenpäin, vaikka edelleen huomaan, että itse toivoisin kaiken menevän vielä nopeammin kohti täysin tervettä. Mutta aina kun pysähtyy miettimään, mikä oli tilanne kaksi viikkoa tai kuukausi sitten, tajuaa miten paljon kehitystä on taas tapahtunut. Ennen pääsiäistä torstaina juoksin juoksumatolla ensimmäistä kertaa kilometrin yhtäjaksoisesti. Sen kunniaksi sain sitten luvan siirtää juoksuharjoittelun ulos hiekkateille. Asfaltille ei vielä ole asiaa. Nyt olen käynyt kahteen kertaan varovaisesti opettelemassa taas oikeaa juoksua eli tehnyt pari pientä lenkkiä (4,1 km), joissa olen kävellyt ja hölkännyt vuoron perään 500 m. Jalka ei ole ottanut nokkiinsa ja ensimmäisten hölkkäpätkien omituisuudentunteen jälkeen eteneminenkin on alkanut sujua jo ihan tolkullisen näköisesti. Vauhti toki vielä on hidas eli noin 7,5 min/km, mutta jalka tuntuu toimivan tuossa vaudissa jo erittäin hyvin.

Kävelykin on taas parantunut ja etenkin nopeutunut. Nyt etenen tasamaalla jo päälle 6 km/h vauhdilla. Minkä lisäksi mökillä vietetty pääsiäinen tarkoitti myös sitä, että jouduin kävelemään haastavammassa ja epätasaisemmassa maastossa, mikä tuntui tekevän hyvää jalan toimivuudelle. Hölkkäilyn oheen sainkin nyt harjoitusohjelmaan myös mäkikävelyä ja epätasaisella alustalla kävelyä sekä taas asteen verran haastavampia tasapainoharjoituksia.

Salilla hommat myös edistyvät ja nyt kyykkään jo painonnostokengillä (sen sijaan, että kantapäiden alla olisi ohuet levypainot, eli vähän vähemmän on jo korotusta kannan alla) ja huimaavalla 20 kg tangolla. Tosin juuri tänään tuolla 20 kilolla kyykkäillessäni totesin, että homma tuntui jo niin hyvältä, että ensi kerralla uskaltanen lisätä jo vähän reippaammin painoa tangon päihin. Kaikissa muissakin liikkeissä olen saanut lisätä taas painoa pakkaan ja pohjetreeniä teen nyt myös prässissä tuolle vammajalalle, että saadaan sillekin kunnolla maksimivoimaa takaisin. Lisäksi olen nyt tehnyt luisteluloikkia (menevät ihan yllättävän hyvin) ja yhdellä jalalla eri suuntiin ponnistuksia (eivät mene ihan niin hyvin) sekä jatkanut nopeusharjoittelua. 

Koska kehitys on mennyt koko ajan hyvää tahtia ja jalan toimintakyky alkaa olla jo kohtalainen, sain nyt alustavasti luvan aloittaa koristreenit toukokuun 15. päivä. Toki sitä ennen on vielä yksi fysioterapiakäynti, jossa katsotaan, että kaikki oikeasti on kunnossa, sekä käydään läpi kunnon lämmittelyt ennen treenejä, ettei nyt sitten heti ainakaan mitään satu. Sitä odotellessa kävin shoppailemassa vähän tarvikkeita. Pienijalkaisena ihmisenä kun olen tähän asti koko urani (hah!) pelannut junioritossuilla, kun mistään aikuisten mallista ei ole tahtonut normiliikkeistä löytyä minun kokoani, sain nyt ankaran ukaasin hankkia aikuisten tossut, joiden vaimennus ja kiertojäykkyys ei ole tehty 35 kiloiselle, überketterälle pikkupojalle, vaan 60 kiloiselle, ei enää niin ketterälle (vaikka itse toista luuleekin) täti-ihmiselle. Nyt on sitten uudet, pränikät tossut odottamassa kesäkauden alkua - kiitos Korispiste! Ja lisänä vielä 4 paria padel-sukkia, joiden pitäisi omalta osaltaan auttaa tuon jalan toimivuutta ja rasituksenkestoa - kiitos jälleen kerran Sidoste! Tästä tämä lähtee - kevätauringon myötä myös paluu normaalimpaan tekemiseen.

Puolen vuoden rajapyykki ohitettu

Niin se tuli ja meni. Ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Puolen vuoden rajapyykki akillesjänteen katkeamisesta. Edes kuohuviinipulloa ei tullut avattua sen kunniaksi, että nyt akillesjänteen ainakin teoriassa pitäisi olla niin vahva kuin miksi se vamman jälkeen paranee, eikä uutta katkeamista tarvitse enää jänteen heikkouden takia pelätä. Mikäli siis kaikki on oikeasti mennyt niin kuin piti. Aina toisinaan onnistun jo kokonaan unohtamaan akillesjänteen ja tekemään asioita sen enempää keskittymättä tai jännittämättä. Toisinaan, huonompina päivinä, kun jänne on iltasella jäykkä ja vähän kipeä tai kun jokin liike tai ponnistus aiheuttaa yllättävän tuntemuksen jalassa, asia kuitenkin vielä pyörii päässä ja tunne siitä, että mitäs jos tää kuitenkin katkeaa uudestaan, palaa väkisinkin mieleen. Mutta pikku hiljaa olen siis pääsemässä kohti sitä pistettä, jossa en ainakaan ihan joka hetki mieti, että "ai niin, pitää varoa tota jännettä".

Kävely on vihdoinkin alkanut sujua paremmin, kun - vihdoinkin - tuli tänne Pohjois-Helsinkiinkin kävelykelejä. Eli ainakin vähän pitemmiltä pätkiltä on lumet ja jäät poissa, niin että voi kävellä rennommin ja liukastumista pelkäämättä. Tai siis oli, nythän tuolta taivaalta tulee taas ne seuraavat 20 cm lunta, jotka sitten voivatkin sulaa ja jäätyä uusiksi perunapelloiksi kävelyteille. Nyt kuitenkin kävelen jo ilman sauvojakin selvästi reippaammin ja etenkin lenkkien alussa täysin ontumatta. Viimeisimmän 3 km lenkin keskinopeus oli jo lähes 10,5 min/km eli 5,7 km/h. Maaginen 6 km/h raja - täältä tullaan! Sen verran piti tuon lenkin jälkeen tarkistaa, että viime vuonna samaan aikaan olen kävellyt huomattavasti mäkisemmässä maastossa 6 km lenkin keskivauhdilla 9,5 min/km. Eli on tuosta kuitenkin vielä matkaa entiseen nopeuteen.

Viimeisin fysioterapiatapaaminen ja uutta nopeus- ja voimatreeniä salilla

Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi sain taas uusia haasteita treeneihin. Nyt aletaan voiman ohessa treenata myös nopeutta ja hermotusta kohdilleen, jotta sekä kävely- että juoksunopeus palautuisivat ennalleen ja nopeat reaktiot ja suunnanmuutokset kentällä ja esim. painonnostoliikkeet olisivat jossain vaiheessa taas mahdollisia. Tällä hetkellä minulla on siis erillisinä sekä voimatreeniohjelma että nopeustreeniohjelma, joita vuorottelen salilla. Voimatreenissä sain nyt reippaasti lisää painoja ja vähemmän toistoja sekä vähän uusia liikkeitäkin. 

Henkisesti ehkä tärkein askel oli se, että sain nyt viimein ruveta kyykkäämään tagolla - toki en vielä varsinaisesti millään painolla, vaan vain 10 kg tangolla ja ohuet korokkeet kantapäiden alla. Ensimmäisellä yrittämällä liikeradat ja vartalon hallinta olivat ihan hukassa, mutta seuraavilla kerroilla homma on alkanut jo sujua, ja nyt odottelen innolla, milloin saan alkaa pikkuhiljaa lisäillä painoa tankoon. Pohkeille teen oman voimatreenin sitten kotona 4 kertaa viikossa. Vieläkään yhdellä jalalla varapaillenousuissa liikerata ei ole vammajalalla ihan täysi, mutta lähemmäs ja lähemmäs koko ajan tullaan.

Nopeustreenissä teen erilaisia spurtteja trampoliinilla sekä erilaisia viivajuoksuvariaatioita ja nopeita pumppauksia painopakkalaitteilla kevyillä painoilla. Alkuun ihan vain lattialla juosten tehtävät sprintit tuntuivat lähes mahdottomilta (verrattuna siis juoksumatolla juoksuun, jossa maton liike auttaa jalan rullaamisessa), mutta tänä aamuna treeneissä nekin tuntuivat jo pikkuisen helpommilta ja sujuvammilta. Suunnanvaihdoksetkin alkavat jo mennä jännittämättä ja jalkaan luottaen. Hauskaa oli myös huomata, että pystyn jo ponnistamaan ihan kohtalaisen matkan eteenpäin yhdellä jalalla tuolla vammajalallani. Ensimmäistä kertaa kun lähdin tuota kokeilemaan, olin aivan varma, etten pääse kuin kaksi senttiä eteenpäin, mutta yllättävän vähän tuo ponnistus jää vajaaksi vasemman jalan vastaavasta suorituksesta.

Myös juoksumatolla juoksu on alkanut edistyä selvästi. Tällä hetkellä juoksen (tai siis hölkkään hitaasti) nopeustreenin päätteeksi matolla 7,5 km/h (8 min/km) vauhdilla 3x3 min pätkiä. Jalka tuntuu hyvältä, vaikka toki huomaan, että edelleen teen jonkin verran enemmän työtä vasemalla jalalla myös hölkätessä. Mutta pikkuhiljaa se juoksukin sieltä uudestaan alkaa löytyä. 

Ilmeisesti sen verran vakuuttavaa liikkumiseni tällä hetkellä on, että vaikka itse vielä toispuoleisuuden ja vajaavaiset voimat ja muut kyvyt tietysti huomaan, ulkopuolisen silmään en enää näytä vammakuntoutujalta. Tänään kävin salilla hauskan keskustelun toisen treenaajan kanssa, joka oli katsellut sivusilmällä noita juoksuharjoituksiani ja tuli sitten jutustelemaan "loppuhölkkäni" aikana. Hän nimittäin halusi tietää, treenaanko johonkin kisoihin, kun selvästi teen tuollaista suunnitelmallista treeniä. Aika leveästi tuli hymyiltyä siinä vaiheessa, kun selitin, että ei ole mikään kisatreeni menossa, kun yritän tässä vain syksyllä katkennutta akillesjännettä kuntouttaa, että pääsisin kesän jälkeen viimeistään takaisin koripallokentille. Tästä on siis hyvä jatkaa - ehkä jossain vaiheessa tulevaisuudessa vielä kohti niitä kisatreenejäkin.