18 viikkoa akillesjänteen katkeamisesta - Jumittaa, jumittaa eli miksei tää pahuksen akillesjänne veny

Sitä tässä olen miettinyt nyt viimeisimmän viikon. Voimatasot palautuvat pikkuhiljaa. Huomaan pystyväni seisomaan varpaillani yhdellä jalalla jo huomattavasti kevyemmällä tuella ja samoin laskeutumaan rauhallisesti alas yhdellä jalalla vähemmän käsien avulla keventäen. Muutkin lihakset jalassa alkavat heräillä kehonpainotreeninä tehtyjen pikkuliikkeiden avulla ja tasapainokin tuntuu hiljalleen edelleen kehittyvän. Sen sijaan nilkan liikkuvuus ei ole nyt viikon aikana kehittynyt yhtään mihinkään suuntaan. 

Venyttely tuntuu edelleen ihan samalla tavalla kivuliaalta kuin aiemmin, enkä pysty venyttämään jalkaa yhtään pitemmälle kuin viikko sitten. Parhaiten tuon näkee siitä, että saan edelleen polven seinään (nippanappa) niin, että varpaat ovat 3 cm päässä seinästä. Yhtään kauempana on sula mahdottomuus. Kipu tuntuu tulevan enemmän ylempää akillesjänteestä kuin itse vamman kohdalta ja sitten "vetävän" sieltä ylhäältä alaspäin. Akillesjänne tuntuu myös sieltä ylempää, ei-vammatuneesta kohdasta, paksummalta ja kovemmalta kuin toisessa jalassa. Olenkin pohtinut, saisiko selvästi lisääntynyt ja "rankentunut" pohjetreeni tuon jalan venymisen nyt jotenkin estymään. Eli treenaanko jalkaa niin paljon, että jänne on jotenkin koko ajan vähän ärtyneenä, eikä sen takia pysty tai halua venyä yhtään. Olen yrittänyt hieroa jännettä nyt monta kertaa päivässä ihan kunnolla, josko se auttaisi. Sekä tehdä kaikenlaisia keksimiäni ja aiemmasta treenikokemuksesta poimimiani nilkan pyörittelyjä ja varpaiden nosteluja ja ties mitä, joista toivon olevan hyötyä. Lisäksi toivon, että kun viikon päästä pääsen hiihtämään, myös tuo hiihdon mukanaan tuoma erilainen liike nilkalle auttaisi liikkuvuuteenkin.

Sauvakävelyllä olen käynyt melkein päivittäin, kunhan edes jonkun kävelytien kunto on sallinut kohtalaisen rennon kävelyn. Se tuntuu auttavan aika hyvin jalan toimimiseen yleisellä tasolla, minkä lisäksi myös kävely ilman sauvoja on selvästi parantunut. Tosin tuo epätaisaisuus/liukkaus/umpihanki tekee arvioinnin vähän vaikeaksi, sillä monesti huomaan ilman sauvoja liikkuessani ontuvani ihan varmuuden vuoksi, kun en uskalla astua jalalla kunnolla, vaikka todennäköisesti voisin.

Salille kerkisin viimeisimmän sulun aikana vielä kertaalleen yksityisvarauksella ja nyt nuo käynnit sitten helpottuvat, kun ilmeisesti ovet taas avataan huomisesta eteenpäin isommalle porukalle kerrallaan. Onneksi meidän pikkusalilla harvemmin on ruuhkaa, jos ei tunge itseään paikalle ihan siihen aamun tai töiden jälkeiseen "ruuhka"-aikaan. Yläkroppatreenin olen tehnyt viime viikkojen ajan täysin kotona, sillä onneksi tuo oma painoarsenaali on kohtalaista kattavampi. Lisäksi olen nyt pystynyt tekemään jo jotain järkevähköä alakroppatreeniäkin kotona, kun olen noiden yhden jalan pikkuliikkeiden lisäksi voinut tehdä suorin jaloin mavea ja lantion nostoja jo kunnollisemmilla painoilla, sekä boxikyykkyä rahille 5 kg levypaino sylissä. 

Niin ja lumitöitäkin olen tehnyt ensimmäistä kertaa tänä talvena. Tähän asti joko äitini tai sitten maailman paras naapurini ovat tehneet ne pienet lumityöt, mitä on tarvinnut. Mutta äidillä on sen verran ikää ja omatkin lumityöt, ja maailman paras naapuri on sairaana, joten päätin, että varovasti tekemällä saan kyllä itseni kaivettua hangesta ihan omin avuin Valtteri-myrskyn jäljiltä.Ja sainhan minä, kun tein hommia lapiollinen kerrallaan ja rauhallisesti sekä keskittyen (mikä ei siis tunnetusti yleensä kuulu vahvuuksiini). Oli kyllä hauskaa. Terveisin se yksi kahjo, joka oikeasti tykkää lumitöistä ja normitalvena tekee naapurienkin puolesta ihan onnessaan. Ja se hyvä puoli tässä myräkässä oli, että eipähän tarvitse enää jännittää, onko tuolla tarpeeksi lunta, jotta viikon päästä pysytyn hiihtämään viereisellä pellolla. Tuo lumi kun ei taida ihan hetkessä kesken loppua.

Mutta kyllä nuo kelit edelleen siinä mielessä ottavat päähän, että kävelyn harjoitteleminen on oikeasti vaikeaa, kun ei uskalla kävellä kunnolla. Vaikka jalka ehkä kestäisikin, alitajunta pistää vastaan. Ja sen tuolla huomaa konkreettisesti, että nilkan lihaksetkin ovat vielä tosi heikot terveeseen jalkaan verrattuna, sillä epätasaisella alustalla kävellessä tuo vammajalka tuntuu epävaakalta ja "muljahtelee" paljon enemmän astuessa. Siitä syystä olen nyt yrittänyt muistaa vielä aktiivisemmin treenata kumpparilla myös muita lihaksia kuin tuota pohjetta, eli teen jalkaterän heilutuksia vähän joka suuntaan kuminauhalla vastustaen. No, ensi viikonloppuna kaivan sitten sukset esiin varastosta kaikkien pyörien ja puutarhakalusteiden takaa ja maanantaina toivottavasti sitten pääsen ladulle. Eiköhän se auta harmitukseen ja myös tähän akillesjänteen kuntouttamiseen, että pääsen vihdoin ja viimein tälläkin hiihtokaudella ladulle. Tasaiselle, varoivaisesti ja perinteisellä. Mutta hiihtäen :).

Uusia treeniliikkeitä akillesjänteen kuntoutukseen fysioterapeutin tapaamisen jälkeen

Viime viikon perjaintaina kävin ensimmäistä kertaa virallisesti yksityisen fysioterapeutin tapaamisella. Toiveenani oli, että saisin paitsi treeniohjeita seuraavaan vaiheeseen kuntoutusta, myös jonkinasteisen asiantuntijan tilannekatsauksen siihen, missä vaiheessa akillesjänteen kuntoutuminen menee ja onko se "keskimäärin aikataulussa", "ihan toivottaman vaiheessa" vai "oikein hyvällä mallilla". Itsen kun on vähän vaikea näin ensikertalaisena (onneksi - toivottavasti myös viimeistä kertaa) päätellä, mennäänkö tässä nyt siellä missä pitäisi. Suomi24-keskustelupalstan akilleskommenttien selailu toki on vähän tuonut luottoa siihen, että jotakuinkin samaa tahtia tämä menee kuin useimmilla muilla. Mutta ammattilaisen mielipide on aina ammattilaisen mielipide.

Kuntokartoituksen tulos 4 kuukauden kohdalla

Tapaaminen aloitettiin siitä, että sain itse selostaa, missä minkäikin asian kanssa tällä hetkellä mennään ja miltä tuntuu. Minullahan tulee nyt keskiviikkona (26.1.) siis tasan neljä kuukautta kuluneeksi akillesjänteen katkeamisesta.

1. Kävely sujuu koko ajan paremmin ja on muuttunut normaalimmaksi sekä ontumisen, rytmin että askelpituuden osalta. Etenkin sauvojen mukaan oton jälkeen. Silti onnun edellen ja uskon sen johtuvan paitsi jänteen jäykkyydestä, myös voiman puutteesta jalassa.
2. Portaita pääsen nyt normaalitavalla alas. Tai no normaali ja normaali, mutta siis aina portaan "yli" astuen, ei enää yksi porras kerrallaan. Mutta ei se laskeutuminen lähellekään normaalia vielä ole, vaan varovasti ja kaiteessa roikkuen tulen alas.
3. Voimaharjoitteissa on tapahtunut edistystä, mutta tuskastuttavan hitaasti. Pohjenousut kahdella jalalla onnistuvat jo lähes tasaisesti molempia jalkoja käyttäen. Mutta yhdellä jalalla päkiällä seistessä joudun vielä keventämään ihan reippaasti tuolin tai puolapuiden avulla, että pysyn ylhäällä.
4. Liikkuvuuskin on parantunut, mutta toivottoman hitaasti. Ja venyttely on niitä harvoja asioita tässä vamma-ajassa, joka oikeasti välillä sattuu.
5. Kaiken kaikkiaan vähän tuskastuttaa, kun homma menee niin pahuksen hitaasti. Vaikka toki aina kun pysähtyy sitten miettimään asioita taaksepäin pari viikkoa tai kuukauden, tajuaa kyllä edistystä tapahtuneen.

Sitten alettiin testata noita hommia. Akillesjänteen ja nilkan liikkuvuus oli yllätyksekseni Nooran mukaan jo erittäin hyvällä tasolla. Aktiivinen liikkuvuus on jaloilla jo jotakuinkin sama (eli kun vedän nilkan koukkuun tai ojennan sen lihasvoiman avulla). Itse asiassa koukistussuuntaan eroa ei ollut ollenkaan ja ojennussuuntaan, samoin kuin kiertoliikkeissä, ero oli vähäinen. Passivinen liikkuvuus sen sijaan on vammajalassa paljon huonompi. Mikä näkyy paitsi jalkaa käsin tai muuten ulkoista voimaa apuna käyttäen venyttäessä, myös erittäin selkeästi siinä, kuinka paljon varpaat saavat olla irti seinästä, jotta saan polven vielä painettua seinään kiinni. Kuten kuvasta toivottavasti näkyy.

Voimaa on pohjelihaksen lisäksi poissa myös koko muun jalan lihaksistosta. Minkä näkee ihan silmämääräisestikin. "Hassuinta" hommassa on se, että olen aina ollut oikeajalkainen eli nimenomaan tuo vammajalka on ollut se vahva jalka, jossa mm. reisi on aina ollut vähän paksumpi kuin vasemmassa jalassa. No, eipä ole enää. Siispä työtä pitää tehdä koko jalan lihaksiston kanssa, jotta toimintakyky palaa mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Päkiöille nousut kahdella jalalla tosiaan jo sujuivat, mutta ei tuo vammajalka yksin vielä koko kehon painoa kanna. Lisäksi testailtiin myös tasapainoa, joka on vammajalla jo hyvä staattisesti seisten, mutta sitten, kun lähdettiin liikuttamaan toista jalkaa, ei tasapainosta ollut vielä tietoakaan. 

Miten sitten tästä eteenpäin seuraavaan tapaamiseen

Seuraava tapaaminen Nooran kanssa on kolmen viikon päästä, koska talvilomat vähän sotkivat aikataulusuunnitelmia. Tarkoitus oli siis kevään ajan tavata kahden viikon välein. Mutta toisaalta luulen, että on ihan hyvä, että saan nyt kolme viikkoa aikaa treenata ja kehittää tuota jalan kuntoa, niin ehkä ensi kerralla sitten edistys on selvemmin havaittavissa.

Treeniohjeiksi sain nyt pohjenousut niin, että yhden setin teen aina nousemalla kahdella jalalla varpailleen ja sitten tuolista tai puolapuista tukea hakien siirrän koko painon vammajalalle ja laskeudun sillä jarruttaen alas. Tuntuu tällä hetkellä vielä todella haastavalta ja kunnolla joudun tukea hakemaan, mutta toivon, että tässä alkaa sitten nähdän nopeahkosti kehitystäkin. Lisäksi sain lihaskunnon ja tasapainon kehittämiseen yhden jalan treeniliikkeitä. Eli yhden jalan boxi-kyykkyjä tuolille ja yhden jalan suorin jaloin maastavetoja, jotka olisi tarkoitus tehdä jossain vaiheessa painolla, mutta nyt tasapainoaisti on vielä niin hukassa, että suosiolla harjoittelen liikerataa (jonka siis olen hallinnut aikanaan ihan isoillakin painolla) ilman painoa tässä aluksi. Ja sitten portaillenousuja yhdellä jalalla sivuttain ja päittäin aina laskuvaiheessa jarruttaen. Boxikyykkyjä saan tehdä myös kahdella jalalla pientä painoa käyttäen. 

Seurantaan tullaan käyttämään ainakin koripalloilijoille viralisestikin käytettävää tasapaino/liikkuvuustestiä, jossa seistään yhdellä jalalla ja toisella jalalla kosketetaan ympyrän kehällä olevia pisteitä. Nyt tuo oli aika tehtävä mahdoton vammajalla ja terveelläkin jalalla melkoista hakemista. Mutta on kiva, että on joku tuollainen selkeä mittari, josta näkee sitten koko ajan, miten menee.

Niin ja loppuyhteenveto tunnin tapaamisen jälkeen Nooralta oli, että paraneminen on hyvässä vaiheessa. Ennemminkin siellä yläpäässä janaa kuin alapäässä, jos keskimääräisiä nopeuksia mietitään. Mikä oli tietysti kiva kuulla. Vaikka eihän tässä toki suoriteta tai kilpailla (eipä).

Siispä kotitreeniä ja sauvaa toisen eteen

Kelit täällä eteläisessä Suomessa ovat edelleen ihan syvältä akilleskuntoutujan kannalta tarkasteltuna; välillä tulee lunta, sitten vettä tai räntää tai on muuten vain plussalla, sitten taas pakastuu, ja sitten tulee lunta ja sitten taas plussaa ja... Kun vielä katujen ja ulkoiluteiden auraus tapahtuu järkyttävällä viiveellä, sellaisia oikeasti hyviä kävelykelejä, jolloin uskaltaisi edes sauvojen kanssa astua rennommin ja pitempiä askeleita, on nyt ehkä ollut yksi tai kaksi. Muuten homma on varovaista hissuttelua joko liukkaalla tai sitten kumpareisella tai pahimmillaan sekä että alustalla. No, nyt elän siinä toivossa, että kahden viikon kuluttua täällä etelässä kuitenkin olisi vielä hiihtokelit, koska silloin saisin luvan kanssa lähteä varovaisesti tuohon viereiselle pellolle pertsailemaan. Siihen asti sauvakävelen tai -hiivin ja teen lihaskuntotreeniä. Ja yritän saada taas pari yksityissalivuoroa itselleni varattua. 

Siihen olen kyllä todella tyytyväinen, että päädyin ottamaan kuntoutukseen tueksi ammattilaisen. Jos olisin vain itse jatkanut sen HUSista saamani ohjelappusen kanssa, en usko, että minulla olisi ollut toivoa ainakaan samassa aikataulussa oikeasti saada jalkaani kuntoon. Niin monta sellaista asiaa tuolla tapaamiselle nyt tuli, joita en olisi välttämättä itse osannut ajatella. Suosittelen siis ehdottomasti muillekin, jos ei hoitoon kuulu tuota jatkokuntoutusta muuten, että otatte jonkun ammatti-ihmisen tueksi miettimään kuntoutuksen vaiheet ja treenit.

Dementiahiihdolla akillesjänne kuntoon

Siihen, että saan hiihtää ihan oikeasti suksilla ja sauvoilla on vielä kolmisen viikkoa aikaa. Jos vain lumet pysyvät ja jalka paranee aikataulussa. Tällä viikolla aloitin kuitenkin jo sauvojen käytön eli ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin tiistaina sauvakävelyä - sitä kun muutama akilleskuntoutuja oli kehunut hyväksi harjoitusmuodoksi. Ja pakko todeta, että oikeassa olivat. Sauvat auttavat ontumiseen ja kävelynopeuteen selvästi, kun sauvalla saa työnnettyä vammajalan askeleeseen juuri sen verran lisävoimaa, että siitä tulee normaalimittainen. Minkä lisäksi kaikki pienetkin sivulle huojahdukset jäävät pois. Nyt oikeasti tunnen käveleväni melkein normaalilla askeleella, vaikka jalka onkin vielä jäykkä ja voimaton. Uskon, että tuo sauvojen avulla aikaan saatu normaali askel auttaa jalkaa kuntoutumaan tehokkaammin kuin ilman sauvoja ontuminen. Lisäksi sauvojen kanssa kävelyvauhtini on jo huimaavat 5 km/h, mikä tarkoittaa sitä, että läheskään kaikki kanssakävelijät eivät enää viuhu ohi. Ja ihan pahuksen paljon kivampaa tuo sauvominen on kuin mitä olen kuvitellut. Taitaapa jäädä laji käyttöön kuntoutuksen jälkeenkin.

Akilleksen venyminen sen sijaan tuntuu tapahtuvan raivostuttavan hitaasti ja on yllättävän kivuliasta kaikkeen muuhun vamma-aikaan verrattuna. Mutta sisulla jatketaan sitäkin ja toivotaan, että jossain vaiheessa akillesjänne on niin pitkä, että voin edes kuvitella alkavani laskeutua portaita normaalisti. Nyt tuo tuntuu olevan vielä kaukana siintävä haave.

Voimienkin palautuminen saisi puolestani olla nopeampaa. Toki kahden jalan varpaillenousut sujuvat koko ajan paremmin ja nyt voin jo seisoa varpailla ilman tukea kohtalaisia aikoja. Mutta en todellakaan uskalla vielä unelmoidakaan yhden jalan varpaillenousuista. Treenaan pohjetta edelleen myös kumpparilla (vihreä kaksin kerroin) ja kahvakuulalla (16 kg tällä hetkellä). Ja toki myös tasapainoa lampaantaljalla seisten ja toisen jalan asentoa muutellen.

Edistystä siis tapahtuu, vaikka kärsimättömälle luonteenlaadulle vähän (eikä niin vähääkään) turhan hitaasti. Mutta eipä tätä voi pakolla ja tahdon voimalla nopeuttaakaan. Enkä myöskään halua ylirasittaa akillesta niin, että tulisi takapakkia, pakollista treenitaukoa, uudelleenrepeämästä nyt puhumattakaan. Eli keskityn kuntoutuksen ohessa myös kehittämään luonnettani kärsivällisemmäksi ja vähemmän asioista stressaavaksi. Josko sitä oppisi sen, että jotkut asiat vain tapahtuvat painollaan ja toisinaan on paras vain mennä virran mukana eikä vängätä vastaan tai yrittää päästä kovempaa.

Lievää edistystä havaittavissa

Venyttely tekee hyvää

Viikko 14 rajapyykki on ohitettu, mikä tarkoittaa sitä, että viime sunnuntaista alkaen olen pikku hiljaa yrittänyt nyt venyttää akillesjännettäni normaalimman mittaiseksi. Vaikka ohjeet ovat periaatteessa selkeät, silti onnistun tästäkin kehittämään lievää stressiä. Koska ilmeisesti vieläkään en ole osannut kysyä ihan kaikkea mahdollista, mitä stressaajaluonteen pitäisi oikeasti tietää, pilkuntarkasti, suorittaakseen tehtävän oikein. Mutta juu, ohjeessa kerrotaan, kuinka kauan mitäkin venytystä pitää tehdä ja kuinka monta kertaa toistaa - mutta kun pahus vieköön siinä ei sanota, montako kertaa päivässä olisi optimaalinen :D. Olen nyt sitten venytelly 2-3 kertaa päivässä ja pohtinut, onko se liikaa, liian vähän vai sopivasti. Mutta pääasia lienee, että akillesjänne on kuitenkin venynyt jo hieman normaalimman mittaiseksi (kuten kuva pienehköstä liikkuvuuserosta jalkojen välillä ehkä kertoo), mikä tarkoittaa sitä, että kävely on taas helpottunut. Mutta lähellekään siinä pisteessä en ole, että uskaltaisin vielä edes yrittää tulla portaita alas normaalisti. 

Kantakorokkeista sen sijaan olen jo sisätiloissa luopunut ja nyt kävelen kotona joululahjaksi saamillani huopatöppösillä, jotka pitävät jalat mukavan lämpiminä ja joissa on sellainen minimaalisen pieni korko kannassa, joka vähän helpottaa kävelyä paljaaseen jalkaan verrattuna, mutta on jo kuitenkin melkein olematon. Ulkona kävellessä ja salitossuissa olen korokeet vielä pitänyt, mutta ensi viikon jälkeen varmaan luovun niistäkin, jos nilkan liikkuvuus on parantunut vielä tämänhetkisestä tarpeeksi.

Voimatkin alkaavat palata vähitellen

Venyttelyn lisäksi olen siis jatkanut tietysti myös varpaillenousuja ja muuta voimatreeniä pohkeelle. Varpaillenousut helpottuvat päivä päivältä ja pystyn pitämään sekä ylös että alas mennessä painon jo aika hyvin tasaisesti molemilla jaloilla - ensimmäisten toistojen ajan ainakin. Istuen varpaillenousuja teen tällä hetkellä 15 kg käsipainolla ja kumpparijumppaakin olen jatkanut nyt vihreän ja punaisen kuminauhan yhdistelmällä. Selvästi ohuempi ja heikompi tuo pohje vielä on kuin terveessä jalassa, mutta ainakin hyvällä tahdolla olen jo näkevinäni siinä jotain lihaksen muotoa muutenkin kuin jännittäessä.

Salilla olen nyt onneksi pystynyt koronasulun aikanakin käymään kolme kertaa yksityisvarauksen turvin, joten myös muita jalkojen lihaksia on tullut treenattua. Minkä lisäksi nyt olen lämmittelyssä polkenut kuntopyörää jo ihan jonkinasteisella vastuksellakin, mikä tuntuu tekevän erittäin hyvää nilkan pienille lihaksille ja nilkan liikkuvuudelle ja toimivuudelle. Tällä hetkellä tuo salisulku harmitaakin ehkä eniten siltä osin, että en oikein raaski noista kerran tai kahdesti viikossa käynneitä "tuhlata" jotain kertaa pelkkään kuntopyöräilyyn, vaikka uskoisin, että pitempi polkemissessio voisi tehdä hyvää. Jos pääsisin salille normaalisti, todennäköisesti käyttäisin ainakin yhden kerran viikossa siihen, että vain polkisin 40-60 minuuttia. Nyt odottelen lähinnä 20.1. fysioterapiatapaamista ja sitä, mitä uusia harjoitteita saan nilkalle tehtäväksi silloin, mutta muuten mennään samoilla liikkeillä kuin aiemminki. Toki kaikkiin liikkeisiin olen taas saanut hieman lisätä painoja eli kohti normaalimpaa mennään myös siltä osin.

Ja kävelykin edistyy

Kävelykin helpottuu ja nopeutuu koko ajan, vaikka en edelleekään voi väittää, että se olisi normaalia. Vauhti on hitaampi, samoin askelrytmi. Ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että edelleen myös onnun jonkin verran, vaikkei se ehkä ulkopuoliselle niin selvästi näykään (ainakaan saamieni kommenttien perusteella). Mutta itse sen kyllä huomaan. Loivassa alamäessä, jos ajatukseni ovat jossain muualla kuin kävelyssä hetkellisesi ja etenen rennommin, ontuminen saattaa kadota melkein kokonaan. Mutta yhtään haastavampi kohta tiessä palauttaa sen heti. Ja haasteitahan tuolla nyt riittää - kiitos lumen ja jään. Jään ohella kävelijöiden askelten alla muhkuraiseksi pakkautunut lumikerroskaan ei ole vähän vajaakuntoisella nilkalla se mukavin käveltävä.

Ihan noin yleisellä tasolla olen sitä mieltä, etten suosittele akillesjänteen katkaisemista kellekään, mutta jos sitä on kuitenkin jonkun pakko päästä kokeilemaan, kannattaa ajoittaa kokeilu niin, että kuntoutuksen voi tehdä sulan maan aikaan. Ja niin, ettei mikään pandemia rajoita esim. kuntosalille ja uimahalliin pääsemistä. Ihan noin niinkuin helppouden ja oman korvien välin takia. Tämä kun ei nyt ole ihan se helpoin mahdollinen tapa kuntouttaa jalkaansa. Ihan kokemuksesta sanon.