Elämää kahdella jalalla

Ensimmäinen viikko kahdella kengällä kävellen

Viikko siis on vierähtänyt siitä, että sain ortopedilta luvan jättää ortoosin nurkkaan ja alkaa opetella kävelyä jälleen kengät molemmissa jaloissa. Tämä viikko on sujunut, onneksi, ilman sen kummempia sattumuksia. Mitä nyt salilla yksi penkki romahti sille istuessani (ei, vika ei ollut inaktiivisuuden kerryttämässä painossa, jota onneksi ei ole pahemmin tullut, vaan siinä, etten ollut huolellinen penkkiä säätäessäni). Hetkeksi sekin ehti säikäyttää, että sattuiko jotain, mutta onneksi istuin sen verran jalat eteen ojennettuna, ettei nilkka missään vaiheessa romahdusta edes meinannut päätyä 90 asteenkaan kulmaan. 

Mutta jälleen kerran tuli muistutus siitä, että koko ajan pitäisi jaksaa olla oikein ekstrahuolellinen, mikä ei valitettavasti ole omalle luonteelleni niitä luonnollisimmin tulevia asioita. Ja tuon jatkuvan keskittymistarpeen ja ekstrahuolellisuuden olen muuten huomannut siinä, että olen oikeasti monesti henkisesti ihan todella väsynyt päivän jälkeen, vaikka olisin tehnyt vain ihan normiasioita. Mutta kun koko ajan pitää pitää mielessä, että jalka on vielä tosi herkkä hajoamaan uudestaan - katso mihin astut, keskity portaissa, tule porras kerrallaan alas, varo kuoppaa, varo jäätä, varo kissaa, varo toista kissaa, varo maton reunaa, älä kurota molempien jalkojen varpaille nousten, älä itse asiassa varmuudeksi kurota mitäänkoskaanmistään, muista vaihtaa kantakorokkeet ulkokenkiin, muista vaihtaa kantakorokkeet sisäkenkiin, muista astua varovaisesti suihkusta... Jossain vaiheessa kapasiteetti vain loppuu.

Viikon aikana olen käynyt kuitenkin kahdesti salilla ja treeni on sujunut myös ilman ortoosia, kunhan on keskittynyt siihen tekemiseen ja esim. jalkojen koukistuslaitteessa jättänyt liikkeen sen verran vajaaksi, ettei pehmusteen paino tule akillesjänteen kohdalle. Kuntopyörän polkeminen minulta nyt on kielletty viikolle 12 asti, joten lämmittelyt olen tehnyt lähinnä kepin kanssa heiluen ja raajoja lämpimäksi pyöritellen. Salimatkat olen taittanut taksilla, vaikka itseni hieman hölmöksi olenkin tuntenut matkatessani neljän kilometrin verran taksin kyydillä treenaamaan. Mutta liukkaat kelit yhdistettynä siihen, että bussimatkat ja kuskien kiihdytykset ja jarrutukset pysäkeille eivät juuri nyt houkuttele kokeilemaan onneaan, ovat aiheuttaneet sen, etten oikein uskalla muutakaan matkustustapaa kokeilla ihan vielä. Edelleen toivon, että saan autolla-ajoluvan joulukuun fysioterapiakäynnillä, niin elämä helpottaa kummasti. Samalla pääsisi sitten helpommin uimaankin, kun ei tarvitsisi matkata useamman julkisen yhdistelmällä päästäkseen uimahalliin. Nyt tuo fysioterapeutin suosittelema uinti/vesijuoksu on vasta suunnitelmissa, jos saisin jonkun autollisen ystäväni houkuteltua seuraksi.

Miten kävely ja jumpat ovat lähteneet sujumaan

Kävelyllä olen käynyt liukkaudesta huolimatta päivittäin nastakengät jalassa, ja olen yrittänyt aina vähän edes pidentää matkaa. Nyt sunnuntaina kävelin jo vähän yli pari kilometriä yhtäjaksoisesti. Hidastahan se on. Ja edelleen onnun ihan selvästi. Eli otan ensin vammajalalla normaalin mittaisen askeleen eteen, ja sitten kiirehdin terveen jalan askeleen huomattavasti lyhyemmälle etäisyydelle eteen. Osin tuo varmasti johtuu akillesjänteen jäykkyydestä, osin siitä, että tasapaino tuolla vammajalalla on vielä aika olematon - ja osin sitten siitä, että pelkään hajottavani jänteen, jos sille tulee yhtään venytyksen tunnetta, joten en vain uskalla astua rennommin ja pitemmälle. Mutta koko ajan tuntuu, että vauhtikin paranee, vaikka edelleen mennään varmaan maksimissaan sellaista 3 km/h nopeutta eteenpäin. Ja vähän vähemmän onnun jokaisella kerralla. Eli eiköhän tämä kävelykin tästä vielä jossain vaiheessa uudestaan opita.

Nilkan ojennuksiin sain nyt siis vähän jäykemmän kuminauhan, joka viikon treenien jälkeen tuntuu mielestäni sekin jo liian löysältä. Ajattelin siis varovasti jossain vaiheessa kokeilla entisen keltaisen kumpparin yhdistämistä nykyiseen punaiseen, jotta saisin lisää vastusta. Nyt teen 30 toiston sarjoja 4-5 kertaa päivässä ja yritän pitää tuon punaisen kumpparin hyvinkin kireällä eli lisävastus voisi tulla ihan tarpeeseen, kun seuraavaan fyssarikäyntiin on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa.

Varpaillenousuja istuen olen tehnyt sekä niin, että polviin nojaamalla haen lisävastusta, että myös niin, että pidän polven päällä kevyttä käsipainoa tai kahvakuulaa. Tuo jälkimmäinen on helpompi itselleni, sillä jotenkin tuossa nojaillessa en osaa hakea hyvää asentoa, jossa saisin varpaillenousut tehtyä luontevasti ja järkevällä vastuksella. Painojen kanssa olen siitynyt nyt alun 2 kg kuulasta eilisillan 5,5 kg käsipainoon. Toistoja teen 20. Ajattelin, että tuntemusten mukaan aina pikkuhiljaa nyt säädän tuota painoa sitten ylöspäin, mikä onneksi sujuu helposti, kun noita erilaisia käsipainoja ja kuulia pyörii nurkissa enempi vähempi.

Noiden "voimaharjoitteiden" lisäksi olen jatkanut nilkan pyörittelyjä, jotta nilkan liikkuvuus vähän paranisi, minkä lisäksi sitten uutena tulivat kevyet niiaukset ja yhdellä jalalla seisomisen opettelu. Nyt nilkka liikkuu ojennussuuntaan jo huomattavasti paremmin terveeseen jalkaan verrattuna (kuvassa vasen tilanne viime viikolta, oikea kaksi viikkoa aiemmin). Jumppien lisäksi osaltaan asiaan on voinut vaikuttaa se, että iltaisin luen sängyssä vatsallani maaten, jolloin saan huomaamatta painettua tuota nilkkaa patjaa vasten suoremmaksi. Niiaukset ovat tosiaan hyvin pieniä polvien notkistuksia tässä vaiheessa, sillä sain luvan tehdä niitä tasan tarkkaan vain ja ainoastaan siihen asti, että akilleksessa alkaa tuntua kiristys. Yhtään sen alemmaksi ei kuulemma saa nyt tässä vaiheessa vielä mennä, vaikka kuinka mieli tekisi, ettei jänne veny liian pitkäksi. Yhdellä jalalla seisomisessa kehitys on ollut suorastaan räjähdysmäistä. Ensiyrityksen noin millisekuntien mittaisesta tuetta seisomisesta olen edennyt jo vaiheeseen, jossa pysyn parhaimmillani yhdellä jalalla (toki vähän horjuen vielä) jo yli kymmenen sekunnin ajan, ennen kuin on pakko ottaa seinästä tai tuolista tukea. Mutta sieltä ne pikkulihaksetkin heräävät vähitellen.

Kompressiosukat olen muuten havainnut aivan erinomaisiksi tähän toipumisvaiheeseen. Nilkka ei ole käytännössä kuin korkeintaan minimaalisesti turvoksissa päivän jälkeen, jos jalassa on ollut kompressiosukat. Tavallisilla sukilla turvotus sen sijaan on ihan silmin havaittavaa. Itselläni on käytössä Sidosteen kompressiosukat (kolme paria ja joululahjaksi olen toivonut lisää), joita normaalisti olen käyttänyt pitkillä juoksulenkeillä, sekä yksi pari ihan virallisia tukisukkia, jotka äitini sai leikkauksen jälkeen itselleen tuossa syksyllä sairaalasta. Suosittelen hankkimaan, jos ei itseltä satu useampaa paria jo löytymään.

Tulevaa ohjelmaa ja hetkellinen paluu ortoosin seuraan

Tällä viikolla ohjelmassa on vielä salikäynti PT:n seurassa, jossa katsotaan vähän muutoksia treeniohjelmaan. Toivon, että PT ammattitaidollaan keksisi jotain tuohon lämmittelyynkin, kun nyt tosiaan kaikki aerobiset laitteet ovat hetken aikaa kiellettyjen listalla. Toki juoksumatolla voisin kävellä, mutta en ole varma, ajaako tuo 2-3 km/h hiipiminen nyt varsinaisesti sitä asiaa, mitä lämmittelyllä haetaan. Yläkorppaliikkeisiin kaipaan kyllä jo muutosta, ja ehkä noita alakropan liikkeitäkin uskaltaisi osaa jo alkaa tehdä isommalla vastuksella ja lyhyemmillä sarjoilla. Luonteenlaadulleni kun ei keskittymisen lisäksi oiken sovi tuo pitkien sarjojen junnaaminenkaan, vaan olen aina ollut sitä mieltä, että yli 8 toiston sarjat ovat tylsiä :D.

Keskiviikkona lähden sitten yhden päivän pikareissulla Ruotsiin kongressiin. Tuolle matkalle sain siis luvan ottaa vielä ortoosin mukaan, ettei mitään satu. Ja etenkin, että muut ihmiset huomaavat, että jotain on vielä vähän rikki, jotta eivät ainakaan ehdoin tahdoin päälle kävele. Sitten torstaina pääsen takseilemaan Töölöön ja hyvästelemään tuon monon lopullisesti. Uskollisestihan se on palvellut, mutta en silti välttämättä halua sitä koskaan enää tavata.