Tosin onneksi vain noin 16 tunnin ajaksi.
Eli eilen tosiaan tein akillesjännevamma-ajan toisen työmatkan ulkomaille. Tällä kertaa kyseessä oli yhden päivän kongressivisiitti Tukholmaan, mikä tarkoitti huomattavasti lyhyempää lentomatkaa ja huomattavasti enemmän aktiviteettimahdollisuuksia päivän aikana kuin edellisellä Englannin keikalla. Lentokentillä kaikki toimi rullatuoliavustusten osalta taas mallikkaasti, mitä nyt Ruotsin päässä palatessa harrastettiin kenttähenkilökunnan osalta Ruotsalaista tasa-arvoa, mikä tarkoitti sitä, että toisin kuin kaikilla muilla kentillä, Arlandalla minua ei päästetty koneeseen ennen muita, vaan kenttähenkilöstö oli sitä mieltä, että jos pystyn kulkemaan koneeseen omin jaloin, voin kulkea muiden joukossa. No, kyllähän he siinä mielessä oikeassa olivat, että tuollakin tavalla ihan hengissä ja kunnialla hommasta selvisin. Eipä ne sylilapsia kannelleet äidit ja vähän huonompijalkaiset mummot kovin paljon ripeämmin liikkuneet siellä kiireisten tervejalkaisten joukossa.
Jalka ei ottanut pahemmin nokkiinsa tästä reissusta. Osin varmasti siksi, että reissu ja etenkin lento oli lyhyempi, mutta valtaosin uskoisin tuon johtuneen siitä, että nyt pystyin kävelemään päivän aikana ortoosijalalla huomattavasti enemmän ja tekemään pariin kertaan tauoilla myös kumpparijumppaa, eikä ihan samanlaisia tuntikausien istumamaratoneja tullut.
Jonkin verran nilkka oli illalla turvoksissa (ks. kuva alla), mutta todella vähän verrattuna Englannin reissuun. Lisäksi jostain syystä akillesjänne myös kipeytyi reissun aikana. En tiedä, olisiko johtunut siitä, että tuossa ortoosissa nilkka olisi liikkunut kävellessä kuitenkin sitten isommalla liikeradalla kuin mitä tällä hetkellä kantakorokkeiden kanssa varovasti kävellessäni. Aamuksi akilleskin oli kuitenkin jo lähes rahoittunut.
Tämän jälkeen edessä onkin sitten Hemingwayläisessä hengessä jäähyväiset ortoosille. Eli tänään tai huomenna pitää jossain välissä keritä takseilemaan Töölöön ja jättämään tuo uskollinen muovimono odottamaan seuraavaa palveltavaa. En usko, että suoranaisesti ikävä tulee, vaikka aika tiivistä yhteiseloa tässä tulikin vietettyä iloineen ja suruineen. En todellakaan toivo uudelleenkohtaamista kovin pian, jos missään vaiheessa.
Asiasta toiseen
Jotta tästä ei tulisi pelkkää matkakertomusta, sellainen asia vielä tältä aamulta, että onnistuin seisomaan yhdellä jalalla vähän yli minuutin yhtäjaksoisesti. Tuo suoritus tuli tehtyä hampaita pestessä. Eli ilmeisesti minulle yhdellä jalalla seisominen onnistuu helpommin, jos keskityn johonkin muuhunkin kuin siihen, pysynkö pystyssä vai en. Horjuminenkin oli selvästi vähäisempää nyt, kun samalla mietin sitä, mitä hampaita seuraavaksi pesen, enkä vain sitä, horjututtaako vai ei.
Kumpparijumpassa olen nyt lisännyt punaisen kumpparin kaveriksi keltaisen, maailman löysimmän kuminauhan, ja tuolla yhdistelmällä treeni tuntuu sujuvan hyvin. Istuen varpaillenousussa mennään vielä 5,5 kg lisäpainolla. Portaita noustessani olen nyt yrittänyt mennä kaiteesta kiinni pitämättä, jotta siinäkin tulisi treenattua tuota vammajalan tasapainoa. Lisäksi olen tehnyt toisesta akillesjänneblogista varastamiani kävelyharjoituksia eli "viivaa pitkin kävelyä" ja kävelyä niin, että aina askeleen ottaessani pysähdyn hetkesi tukijalalle tasapainottelemaan. Josko se normaalimpi kävelyrytmi ilman Ahtisaarimaista huojuntaa pikku hiljaa sieltä löytyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti