Turnausväsymystä ilmassa

Ja jäätä maassa

Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko vamma-aikana, nyt väsyttää. Eikä huvittaisi mikään. Eikä yhtään enää jaksaisi. Ainakaan varoa ja kuntouttaa ja keskittyä ja tsempata. Että voisiko tää jalka nyt vain olla terve ja elämä palata normaaliksi. Vaikka huomisaamuun mennessä, jos ei kukaan tänään ehdi hoitaa asiaa. Kiitos.

Väsytykseen ja ketutukseen ei auta sekään, että kelit täällä Pohjois-Helsingissä ovat nyt lauantaista lähtien olleet kaikkea muuta kuin akilleskuntoutujalle sopivia. Epämääräisiä jääkenttiä ylt'ympäriinsä. Ja epätasaista loskan, jään ja sulan sekamelskaa. Jossain on hiekoitettu, jossain ei. Jossain hiekat ovat jo painuneet jääkentän alle. Jossain on lumenkaltaista, jossa kenkä pitää. Mutta seuraavassa hetkessä onkin sitten pitkä pätkä pelkkää jäätä. Ei uskalla kävellä kunnolla, vaikka on nastat alla, kun koko ajan pelkää, että liukastuu. Hyvä jos kotoa ulos uskaltaa. Lauantaina en uskaltanut. Paitsi varovasti hiipiä postilaatikolle hakemaan Hesarin aamulla. 

Sunnuntaina oli sen verran parempi keli, että sentään uskalsin todella varovasti ja keskittyen kävellä pari lenkkiä - yhteensä matkaa kertyi varmaan vähän alle 5 km. Ja vauhti oli todella hidas. Luulisin palanneeni siihen 2-3 km/h etenemiseen. Torstaina, kun huvikseni laitoin Polarin päälle kävelemään lähtiessäni, sain dataa siitä, että keskellä viikkoa etenin jo keskimäärin 4 km/h vauhdilla. Melkein siis kävelyä jo. 

Salille sain itseni tänä aamuna raahattua (tai siis taksilla kuljetettua, koska vielä vähemmän uskallan edes ajatella muuta kulkutapaa). Treeni meni tulosten valossa hyvin, mutta tekemisen ilo ja nautinto oli siitäkin poissa. Luulen, että tämä on nyt yhdistelmä turnausväsymystä, kun on 11 viikkoa ollut kaikki vähän haastavaa, mutta silti on vain yrittänyt tsempata ja jaksaa, ja sitten tätä pahuksen alkutalven pimeyttä, johon ei tunnu nyt kirkasvalolamppukaan auttavan. Ja lisäksi, ja ehkä suurelta osin sitä, ettei pääse liikkumaan niin, että tulisi hiki, hengästyisi kunnolla ja endorfiinejä alkaisi erittyä. 

Viime aikoina minulla on alkanut jopa tulla lähes päivittäin rytmihäiriöitä, joita aikaisemmin on tullut todella harvoin, todella väsyneenä. Tänä aamunakin heräsin siihen, että sydän muljahteli. Luulisin tuon johtuvan valtaosin siitä, että aerobinen kunto on ihan nollissa. Ja osin sitten henkisen puolen stressistä. Polarkin kertoo, ettei uni ole ollut enää viikkoihin kunnolla palauttavaa, vaikka menen nukkumaan ja herään normaaliaikoihin ja mielestäni nukun ilman kohtuuttomia heräilyitä koko yön. Sykkeet pysyvät korkeina ja sykevälivaihtelu matalana, hengitystiheydenkin väittää olevan selvästi normaalia suurempi. 

No, ehkä tämä tästä taas helpottaa, jos nuo kelit vähän paranisivat. Maa vaikka sulaisi. Ja aurinko taas alkaisi paistaa. Ja jos ensi maanantain fysioterapiakäynnillä saisi positiivisia uutisia. Vaikka luvan ajaa autoa. Ja polkea kuntopyörää. Ja alkaa venytellä tuota akillesta. Jos se kävelykin siitä sitten helpottaisi. Ja kohta on joulu. Ja päivätkin alkaa pidetä. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, vaikka juuri nyt ei todellakaan siltä tunnu.