Vähiin käy ennen kuin loppuu
Nimittäin yhteinen aika Vacopedin kanssa. Toisiksi viimeinen viikko ortoosiaikaa on nyt takana. Kävely on alkanut edistyä ihan mukavasti. Siinä missä vielä alkuviikosta varoin astumasta ortoosilla kunnolla ihan koko nilkan liikeradalla, sunnuntain pienellä päiväkävelyllä meno alkoi olla jo melko sujuvaa ja välillä askelrytmikin oli lähes normaali, vaikka toki kovin hitaasti edelleen mennään ja rollaattorimummotkin melkein viuhuvat ohi.
Alkuviikosta huomasin itsekin, että kävelyni oli aika ontuvaa - otin ortoosijalalla pitemmän askelen eteen, minkä jälkeen kiirehdin terveellä jalalla äkkiä nopean, lyhyemmän askelen, etten vain olisi tuonut liikaa painoa ja venytystä akillesjänteelle. Lisäksi astuin terveellä jalalla vähän sivuun normaalilta kävelylinjalta. Kuten eräs toinen akillesblogissaan kertoi fysioterapeutin kommentoineen kävelyä ortoosin poiston jälkeen, se muistutti lähinnä entisen presidenttimme etenemistä. Päästäkseni eroon Ahtisaarimaisuudesta kävelyssä, olen nyt tietoisesti keskittynyt hommaan sisällä liikkuessani ja kävellyt tooodeellla hiiiitaaalllla rytmillä niin, että oikein keskityn siihen, että askelet ovat yhtä pitkiä, ortoosijalallakin rullaan koko askelen eteen ja otan terveellä jalalla askelen suorassa linjassa. Tämä on selvästi parantanut kävelyäni myös ulkona, vaikka edelleenkin yrittäessäni edetä yhtään reippaammin, ontuminen tuppaa palaamaan.
Jumppa jatkuu ja edistystä tapahtuu
Viikko sitten kerroin olleeni alussa vähän hukassa uuden parhaan ystäväni, maailman löysimmän jumppakuminauhan, kanssa. Yllättävän nopeasti nuokin ongelmat katosivat, kun vain muutaman kerran tein jumppaa todella kevyellä vastuksella. Kun lihakset alkoivat keksiä, mitä haluan niiden tekevän, pystyin joka päivä lisäämään toistoja ja kuminauhan kireyttä. Nyt aamulla tein jo 30 toistoa hyvinkin tiukalle kiristetyllä kuminauhalla. Joka siis edelleenkin on todella löysä, sillä itse kumppari on niin ohut.
Sen huomaan, että nilkan liikkuvuus ojennussuuntaankin on todella paljon heikompi kuin terveessä jalassa, mitä sitten pyrin alitajuisesti selvästi kompensoimaan varpaiden ojennuksella. Nyt olen tuostakin tavasta yrittänyt eroon keskittymällä siihen, että pidän varpaat levitettynä ja mieluummin vähän säärtä kohti taivutuksesta jalkaa jumpatessani. Myös istuen tehtävässä pohjejumpassa keskityn pitämään varpaat leveällä ja välttämään ”varvistusta”, jotta paino pysyy päkiällä ja liike tulisi pohkeesta. En usko tuon liikkuvuuden puutteen johtuvan vain lihasvoiman puutteesta, sillä tuntuu, että passiivinenkin liikkuvuus on rajoittunut jotakuinkin tuohon samaan kohtaan. Eli en edes varovasti venyttämällä saa nilkkaa ojennettua yhtä suoraksi kuin tervettä verrokkia. Johtuisiko sitten siitä, että kipsiaikana ja ortoosiajan aluksi tuo liikerata oli joka tavalla niin rajoitettu, että nilkka on jämähtänyt jotenkin paikoilleen. En tiedä, mutta toivon, ettei tuo jää pysyväksi ominaisuudeksi ainakaan ihan noin radikaalina erona.
Seisomistakin opettelen joka kerta jumpan päätteeksi. Taisin jännittää sitä ihan turhaan. Hyvinhän se menee ja mielestäni saan painon tasaisesti molemmille jaloille. Tosin vammajalka alkaa väsyä uskomattoman nopeasti jo pelkästä seisomisesta. Osin varmaan siksi, että jännitän varmuuden vuoksi ihan jokaista lihasta sen sijaan, että osaisin seistä vielä rennosti.
Niin, ne lihakset
Salilla olen käynyt nyt yhteensä kahdeksan kertaa. Vaikka tuo treeni varmasti on auttanut ehkäisemään totaalisen lihaskadon, huomasin viime viikolla, että sen lisäksi, että oikean jalkani pohjelihaksen kohdalla on lähinnä kuoppa, myös aiemmin vahvemman oikean reiteni ympärysmitta on tällä hetkellä ihan silmin havaittavasti ohuempi kuin vasemman. Lisäksi myös vasen pohje tuntuu pienentyneen nyt, kun en enää kepeillä hyppele. Sille kun en ole erikseen tehnyt mitään pohjetreeniä ja normaaliolojen juoksu ja hyppiminen on jäänyt pois, niin eipä sekään ole pahemmin hommiin joutunut. No, siinähän se sitten kuntoutuu toivottavasti kaverinsa rinnalla sekin.
Viimeinen viikko ennen h-hetkeä
Tällä viikolla minulla on edessä työmatka Englantiin. Jo pelkästään ortoosin kanssa matkustaminen jännittää, minkä lisäksi sitten tulee vielä kaikki koronasäätö. Ihan hirveästi en siis reissua odota, mutta eipä tässä vaihtoehtojakaan ole. No, ainakin saan Finnairilta kyydin rullatuolilla molemmissa päissä ja pääsen ekojen joukossa koneeseen. Kumppari lähtee matkaan mukaan, ja aion kuitenkin yrittää tiiviin ohjelman välissä ehtiä tehdä kuntoutusjumpat muutenkin kuin aamulla ja illalla. Tosin paras mahdollinen väli tämä lienee reissulle, kun olen ortoosiajan lopulla. Seuraavaan pariin kuukauteen en todellakaan haluaisi matkalle joutua.
Tänään yritän ehtiä vielä salille ja sitten viikonloppuna toisen kerran. Ja sitten ensi maanantaina ortoosia hyvästelemään. Saas nähdä, kuinka pian sen jälkeen uskallan taas salille. Tai lähinnä bussiin - osa kuskeista kun on ortoosin kanssa matkatessakin ollut autuaan huomioimaton liikuntarajoitteelleni. Siinä vaiheessa, kun ei ole mitään ulkoista indikaattoria vammasta, voi olla, että pääsen iloisesti lentelemään lähtökiihdytyksissä ja pysäkille jarrutuksissa. Siispä toivon, että jalka kuntoutuisi nopeasti siihen kuntoon, että uskallan auton rattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti