Viisi kuukautta akillesjänteen katkeamisesta - missä nyt mennään

Huomenna tulee täyteen tasan viisi kuukautta siitä, kun koristreenien viimeisessä pelissä, pari minuuttia ennen loppuvihellystä kuului pamahdus ja hetken aikaa luulin jonkun potkaisseen minua pohkeeseen. Vain sekunnin murto-osassa kuitenkin tajusin, että ei minua kukaan potkaissut, vaan nyt katkesi akillesjänne ja edessä on pitkä tie takaisin kentille. Onneksi en tuolloin vielä tiennyt, kuinka pitkä ja haastava tie oikeasti tulee olemaan, sillä olisin saattanut vaipua epätoivon alhoon. Vaikka tie on ollut pitkä ja vaikka varmasti melkein toinen moinen vähintään on edessä, että oikeasti pääsen kentille palaamaan, on tämä aika toisaalta mennyt myös siinä mielessä "helposti", että kuntoutuksessa on ollut aina selkeät vaiheet ja etapit, joita kohti pyrkiä:

1. Kunhan tästä kipsistä pääsee ja saan ortoosin, niin sitten...
2. Kunhan kepeistä pääsen eroon, niin sitten...
3. Kunhan ortoosiin saa lisää liikkuvuutta, niin sitten...
4. Kunhan ortoosista pääsen eroon, niin sitten...
5. Kunhan saan alkaa polkea kuntopyörää, niin sitten...
6. Kunhan saan alkaa polkea vastuksella, niin sitten...
7. Kunhan saan lisää vastusta treeniin, niin sitten...
8. Kunhan saan alkaa varovasti kyykätä, niin sitten...
9. Kunhan saan hiihtää, niin sitten...
10. Ja nyt viimeisimpinä etappina, kunhan saan ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet, niin sitten...

Tänään siis oli edessä se päivä, kun fysioterapeuttitapaamisella sain paitsi kokeilla ensimmäisiä, varovaisia kahden jalan hyppyjä, pääsin myös ottamaan ensimmäiset hölkkäaskeleet juoksumatolla. Vauhti oli päätähuimaava 6,5 km/h ja hölkkäaika 4x45 sekuntia, joiden välillä sitten kävelin 75 sekuntia. Vielä puoli vuotta sitten olisin väittänyt, että 6,5 km/h on niin hidas vauhti, ettei sitä edes pysty hölkkäämään (tuo oli siis normaali kävelyvauhtini ennen loukkaantumista), mutta nyt se tuntui, kiitos vain, oikein sopivalta aloitusvauhdilta. Onneksi ennen tuota hölkkäkokeilua olin jo Nooran pakottamana tehnyt kahden jalan hyppyjä ja kevyitä laskeutumisharjoituksia hypyistä, joten olin saanut korvieni välistä sen pahimman "nyt se katkeaa varmasti uudestaan" -pelon vaimennettua edes hieman. Siispä sisätossut pois jalasta ja sukkasillaan matolle kokeilemaan mitä tapahtuu, kun vauhtia lisää siihen pisteeseen, että on pakko ottaa ne ensimmäiset hölkkäaskeleet.

Ensimmäisen kokeilun tein vielä niin, että pidin hölkätessä käsillä kiinni maton kahvoista, mutta kolme seuraavaa mentiin sitten ihan oikeasti hölkäten. Homma sujui yllättävän hyvin. Paljon paremmin kuin olin uskonut. Vaikka siis vauhti oli hidas ja oikean jalan askeleesta toki huomasi, ettei pohje jaksa vielä jarruttaa askelta, vaan se tulee aika vahvasti koko jalkaterällä alas. Mutta kyllä minä ihan oikeasti tasaista tahtia ja ontumatta hölkkäsin. On se vain hieno tunne.

Pohkeen lisäksi kaikkien muidenkin lihasten kanssa on vielä paljon työtä tehtävänä, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Etenkin jarruttava liike melkeinpä mihin tahansa suuntaan on vielä haaste. Ja kun siirryttiin testaamaan tasapainoa laittian sijasta bosupallolle, kävi myös selväksi, että nilkan lihastenkin kanssa on vielä tehtävä paljon töitä. 

Hiihtämässä olen käynyt nyt yhteensä seitsemän kertaa, keskimäärin sellaisen 9 km kerrallaan. Hiihtokin sujuu koko ajan paremmin ja oikealla jalalla alkaa tulla jo jonkinasteista eteenpäin vievää potkuakin. Minkä lisäksi edelleen olen sitä mieltä, että tuo hiihdossa tuleva jalan liike on tehnyt todella hyvää koko jalan lihaksiston, toimivuuden ja liikkuvuuden paranemiselle. Liikkuvuus etenkin on parantuntu nyt parissa viikossa hypäyksen omaisesti, vaikkei vieläkään ole aivan sama kuin terveessä jalassa sen paremmin ojennus- kuin koukistussuuntaankaan.

Fysioterapiatapaamisen päätteeksi Noora aukoi vielä muutamia trigger-pisteitä tuosta jalasta, mikä tuntui myös helpottavan liikkuvuutta rajoittavaa kiristyksen tunnetta, ja lupasi ottaa homman uusiksi parin vikon päästä. Muuten jatkan treenejä nyt jotakuinkin samoilla ohjeilla eteenpäin eli teen yhden jalan voimaliikkeitä ja harjoittelen tasapainoa sekä jatkan nousujohteisesti salitreeniä. Lisänä tuli sitten lupa tehdä noita hölkkätreenejä maksimissaan pari kertaa viikossa tuo 4x45 sek ja samoin noita varovaisia hyppyjä ja laskeutumisia sitten muun treenin ohessa. Valoa alkaa siis näkyä paitsi taivaalla kevättä kohti mentäessä, myös siellä kuntoutumistunnelin päässä. Nyt on taas huomattavasti vahvempi usko siihen, että ensi kaudella olen taas koriskentällä taitojani verestämässä.